Yhtä alamäkeä

Päivä alkoi lumitöillä, sillä yön aikana oli tuprunnut vaaksan verran puuteria. Lisäksi lumiaura oli tukkinut pihatiemme liittymän niin, ettei eräs talomme asukkaista ollut päässyt aamulla autollaan pihaan. No, kävin reiluna kaverina päivän valjettua lapioimassa latua auki.

Minä ja kaksi kämppäkaveriani päätimme lähteä laskettelemaan Mt. Ripleylle. Tanskalaisvahvistuksen piti tulla myös mukaan, mutta ilmeisesti hän tyytyi nauttimaan edellisillan jääkiekkomatsin jälkipelien aiheuttamasta olostaan. Kuten aikaisemmissa päivityksissä jo totesin, yliopisto omistaa hissit ja antaa opiskelijoiden ajella niillä veloituksetta. Välinevuokraamossa jouduin raottamaan kukkaronnyörejä, mutta varsin kohtuulliseen hintaan sain diilin, jolla irtosi välineet koko loppukaudelle. Vuokraamossa sain muuten palvelua sujuvalla stadin slangilla.

Vaikka ilma ei mikään morsian ollutkaan, oli tänään silti paras päivä ulkoiluaktiviteeteille, sillä sääennusteen mukaan lämpötila tippuu -20 celsiusasteeseen koko tulevaksi viikoksi. Lauantai-iltapäivän havillisuuden olivat huomanneet muutkin, sillä parkkipaikkaa sai haeskella hetken aikaa ja hisseihin kertyi pitkät jonot. Tuulesta ja lumisateesta huolimatta rinteessä riitti siis väkeä.

Muistaakseni lukioaikoina olin viimeeksi kiinnittyneenä minkäänlaisiin suksiin ja nekin olivat murtsikkakapulat.  Edellisestä laskettelukerrasta oli ehtinyt vierähtää siis jo tovi. Vuokraamosta sain alleni hieman liian lyhyet tiimalasisukset, ja oikean mittaiset sauvatkin sain vain ilmiömäisellä tuurilla, sillä joku sattui sellaiset juuri sopivasti palauttamaan. Seuraavaksi oli vuorossa elämäni ensimmäinen kerta tuolihississä. Hissi ei onnistunut minua hämmentämään, vaan ylösnousu sujui mainiosti. Reilun kymmenen metrin korkeudessa vaijerista roikkuvalla, heiluvalla puistonpenkillä ilman turvakaarta tai jalkarautaa istuessa tuli kyllä miettineeksi niitä kuuluisia syntyjä syviä, kuten varmuusluku, normaalijännitys ja myötölujuus.

Kuvista saattaa pystyä hahmottamaan Portage-kanavan ja sen toiselta puolelta Houghtonin kaupungin. Kuvista pystyy takuuvarmasti hahmottamaan vallinneet sääolosuhteet.

Alaspäinkin tultiin, kiitos painovoiman. Parin laskun verran piti totutella outoihin suksiin, mutta pystyssä pysyminen tuotti vähemmän vaikeuksia kuin uskalsin odottaa. Rinteiden alkuosa oli aika jyrkkää, joten haastettakin riitti. Mt. Ripleyn maksimi korkeusero on kuulemma parisataa metriä, mikä vastaa vähän vajaata neljää Talmaa päällekäin. Laskut eivät siis olleet kovin pitkäkestoisia, ja hississä istuessa ehti hengähtää, mikä tavallaan oli kyllä ihan kiva. Ehkä amerikkalaisetkin ovat asian juuri näin ajatelleet. Parin tunnin ja noin kymmenen laskun aikana kaaduin lopulta vain kerran, ja senkin melkein paikaltani, kun jarrutin vauhtiani pysähdyksiin pehmeässä lumessa.

Laskettelu sai jäädä, kun tuuli ja lumipyry yltyivät epämiellyttäviin mittasuhteisiin. Lumihiutaleetkin sattuvat yllättävän paljon, kun sinulla on vauhtia ja niillä on vauhtia... Lähdimmekin valmistelemaan kisakatsomoa, sillä illalla alkoi kauan odotettu NHL-kausi. Red Wingsin vieraspeli Bluesin vieraana ei mennyt ihan toiveiden mukaisesti. Yritin lohduttaa kavereita, että onneksi enemmistö näistä umpisurkeista Detroitin pelaajista oli ruotsalaisia. Ei auttanut. Niillä on silti Red Wingsin paita päällä. Ja Red Wings on Michiganissa yksi ja ainoa. No, onneksi Minnesotalla ja sen suomalaisilla tuossa naapurissa alkoi kausi paremmin. Mutta älkää vaan kertoko muille, että suitsutan täällä jonkun toisen tiimin pelaajia! Huh, onneksi sentään Wisconsinilla ei ole änärijoukkuetta. Riittää kun niillä on Packers. "F*ck Packers, because f*ck Wisconsin" - tuo Pohjois-Amerikan Turku, josta kukaan ei tykkää!