Olo

Tuntuupa muuten oudolta. Fyysisesti. Vasen käsi, molemmat reidet ja pohkeet ovat aika hellänä jostain syystä. Aamulla kestikin puoli tuntia normaalin kahdenkymmenen minuutin sijaan kävellä kampukselle. No, syynsä oli silläkin, että yön aikana oli taas jostain lojahtanut vaaksan verran lunta. Loskaisella, hieman poropolkua leveämmällä jalkakäytävällä eteenpäin kyntäminen ei ollut herkkua, sillä joka ainoalla askeleella jalka luiskahti vapaavalintaiseen suuntaan.

Jalkojen pakotustila on helppo selittää, kun katsoo taaksepäin viikonlopun ohjelmaa. Tuntitolkulla rinteessä molempina päivinä on totista hommaa kaverille, joka ei todellakaan ole fyysisiin ponnistuksiin tottunut. Sunnuntaina sain vuokraamosta aika ärhäkät sukset, joilla oli aivan huikeaa niin sanotusti laskea menemään. Loppupäivästä yritin vääntää pitkiä pyöreitä käännöksiä loppurinteen loivillakin osuuksilla. Ei tässä vielä mistään Höfl-Rieschin suksenliu'utuksesta puhuta, mutta olen pikkuhiljaa ehkä oivaltamassa, miten suksella seistään.

Vasemman käden ojentaja tuntuu siltä, kuin sinne olisi ommeltu tikkejä vääriin paikkoihin. Kiristää niin perusteellisesti. Ensin luulin, että kyseessä on jälkiseuraamus lauantaina hieman liian pitkillä ja jäykillä suksilla harjoittelemastani neljännesetuvoltti lumen pinnassa kierien -tempusta. Tuon kokeilun jälkeen löytyi muuten  kohtalainen määrä lunta jopa laskettelulasien sisältä. Oikea aiheuttaja selvisi, kun tänään tartuin lumilapioon tuuppiakseni pihan puhtaaksi. Ai jumankeisa, että osasikin tuntua. Millähän tästä olosta tekisi symmetrisen? Varmaan pitää lähteä keilaamaan...

Jostain kumman syystä myös henkinen jaksaminen ja vireystila ovat yllättävän korkealla. Luennoillakaan ei ole tullut tarvetta pilkkiä. Tänään oli kyllä ulkona sellainen ilma, että kieltämättä teki vähän mieli ihan oikeasti pilkille: aurinko paistoi ja lämmitti, linnut lauloivat ja hanki hohti valkeana siellä, missä autot eivät olleet sotkeneet lunta rapaiseksi, vetiseksi loskaksi. Iltapäivällä kampukselta selkä hiestä märkänä kävellessäni kirosin paksua lautailutakkiani ja muistelin viisaita sanoja, jotka tänne saapuessani kuulin lentokentällä minua vastassa olleelta autonkuljettaja-oppaalta. Hän ohjeisti menemään kauppaan ja hommaamaan purkillisen vitamiinipillereitä, sillä auringonvalo oli kuulemma tiukassa. Voi toki olla, että vinkki oli ensisijaisesti tarkoitettu samalla kyydillä matkustaneelle bangladeshilaisperheelle. Suomeen verrattuna tämä paikka on niin naurettavan kaukana etelässä, että tällaisia ilmoja on tottunut yleensä näkemään pääsiäisen aikoihin. Päättelin, että ilman pillereitäkin olin varmaan aikamoisissa vitamiiniövereissä. Heitin pipon takaraivolle, riisuin takkini ja jatkoin tarpomista.