12 fluid ounces

Koska tämä ei edelleenkään ole ruokablogi, tarjoilen teille seuraavanlaisen päivityksen tällä kertaa:

Mietitänpä maita, joilla on vahva olutkulttuuri. Saksa ja Britannia nousevat aika nopeasti esille. Belgia ja Tsekki myös. Irlannista tulee sitä yhtä akseliöljyä ja tanskalaisillakin on se yksi jalkapalloa sponssaava olutmerkki. Ja Keravaa unohtamatta. Siellä tehdään nykyään myös Porin olut. Kun keskustelu etenee tarpeeksi pitkälle, pitää tietysti nauraa amerikkalaisille: siellä ne kiskovat sitä Bud Lightia naamariin kun eivät paremmastakaan tiedä. Koen tarpeelliseksi oikaista yleisesti vallalla olevaa käsitystä hieman.

Ylläolevassa kuvassa on muutamia poimintoja oluista, joihin olen ehtinyt hieroa tuttavuutta. Satun pitämään vaaleista oluista, mieluiten vehnäisistä, mikä näkyy myös kuvan otannassa. Ja kyllä: Bud ja Miller Light ovat vaaleita, mutta pitäydytään nyt tällä kertaa näissä oluissa eikä puhuta sammion pesuvesistä...

Ensinnäkin täytyy sanoa, että keskinkertaisimmankin marketin olutvalikoima täällä on paljon laajempi kuin vastaavan kokoisen kaupan kaljahyllyn tarjonta Suomessa. Eri oluttyylit on edustettuina eri kokoisissa ja näköisissä pakkauksissa. 24 tölkin kaljalavoja ei juurikaan harrasteta, mikä ei ole lainkaan linjassa täkäläisten markettien muiden tuotteiden massiivisten säästöpakkauskokojen kanssa. Ai niin, täällä kyllä myydään olutta tynnyreissä, joten unohtakaa äskeinen kommentti... Pahvinen ja kätevällä kantokahvalla varustettu sixpack on silti yleisin pakkausmuoto. Sikspäkkien hintahaitari on muuten siinä 7-10 dollarin tietämillä, eli kalleimmillaankin hieman päälle euron per puteli. Ja mitä pirua? Kruunukorkkipulloissa on kierteet, ja korkin saa nyrkissä pyöräyttämällä auki?

Kuvassa rivin vasemmanpuolimmaisin oli ensimmäinen olueni tällä mantereella. Varsin kauniissa etiketissä luki Honey Weiss, joten siihen oli helppo kallistua. Eikä pettymys ollut suuri. Olut oli varsin juotava. Hunaja ei erityisemmin maistunut, mutta aavistuksen sitruksinen jälkimaku sitäkin enemmän. Leinenkugelin panimo sijaitsee Wisconsinissa ja tuottaa melko kirjavan valikoiman erilaisia oluita. Täällä on kaupan hyllyissä näkynyt mm. toisenlainen, perinteisempi vehnä, kermaportteri, vaniljaolut ja joku oluen nimellä myytävä marjasotku, johon en ole ymmärrettävistä syistä koskenut.

Toinen vasemmalta, Samuel Adamsin lager päätyi ostoskoriin ihan silkasta kokeilunhalusta. Onko mitään eroa Koffiin tai Budweiseriin? On. Lopun kitkeryyttä oli huomattavati vähemmän. Ei tämä ihan saksalaisille lagereille pärjää, eikä varmasti ole tarkoituskaan. Sen verran hedelmäinen ja mausteinen oli. Samuelin oluet pannaan näköjään Bostonissa.

Sarjan keskimmäisenä pönöttävästä Belgian Whitestä voi sen verran sanoa, että tuli jotenkin mieleen Hoegaarden. Potenssiin kolme. Sitruksilla keuliminen oli vedetty täysin överiksi, mikä kieltämättä näkyy myös etiketissä. Vähän sellainen radler-henkinen kokonaisuus. Tätä tehdään Missourissa. 

Blue Moon on tämän mantereen oluista ollut tähän mennessä asiallisin. Pehmeän makuinen vehnä on vähän vaikeampi löytää ruokakauppojen hyllyistä, mutta ravintoloissa tätä näyttää olevan listoilla aika monessa paikassa.

Hännänhuippu Weihenstephanerin hefe on kuvassa ihan siksi, että sitäkin myydään täällä ruokakaupassa kuuden kimpassa. Importtitavarana näkyy löytyvän myös Paulaneria, Hacker-Pschorria ja Franziskaneria. Olipa erään Calumetilaisen ravintolan listalla myös maailman parasta olutta: Schneiderin Aventinusta! Saksasta, tietenkin.

Keweenaw Brewing Company tarjoaa paikallisen vaihtoehdon oluen ystäville. Kuuden eri vakiomaun lisäksi KBC tarjoaa kausittain vaihtuvia oluita. Eilen kävin Houghtonin keskustassa firman oluthuoneella maistamassa veijareiden käsitystä vehnäoluesta. Samaa linjaa mentiin kuin muissakin tämän maailman oluissa, eli melkoinen hedelmäsalaattihan se oli. Vakiomauista sen sijaan löytyy varsin asiallinen Red Jacket Amber Ale ja ehkä vieläkin parempi Pick Axe Blonde (kaikki nimet liittyvät jollain tapaa alueen kaivosteollisuuteen). Juurikin KBC on saanut minut kokeilemaan muitakin kuin vaaleita oluita, joten hyvän oluen metsästys jatkukoon.

Loppukevennyksenä vielä todettakoon, että yksi stereotypia pitää todellakin paikkansa: Ameriikassa kaikki on suurempaa. Löysin lähimarketin kylmähyllystä 0,75 litran pullon Chimay Blöötä (korkki oli oikeaa korkkia ja kiinnitetty rautalankavaljailla, kuten skumppapulloissa). Ristiriitaisen makuelämyksen kruunaa ikoninen red party cup...