Oppia ikä kaikki

Jottei karu totuus unohtuisi, niin opiskelemassahan täällä ollaan. Opiskelu eroaa hieman siitä, mitä se on Suomessa. Suomen päässä on joskus tullut tienattua opintopisteitä aika pienellä työllä, mutta täällä moinen ei onnistu. Pitkin päivää ei siis voi vain hillua rinteessä tai katsella hokia ja juoda kaljaa, vaikka aiempien tekstien perusteella en muuta täällä juuri teekään. Täällä on pakko käydä luennoilla, sillä aiheettomat poissaolot näkyvät välittömästi arvosanassa. Kirjojakin on luettava tai muuten reputat jonkun pistokokeista, joita ei voi uusia. Tiputettuani aikaisemmin kehumani energiatekniikan labratyökurssin pois lukujärjestyksestäni ovat kurssien kotitehtävät olleet järkevissä mittasuhteissa, mikä on huojentavaa, sillä vasta aluillaan olevat projektityöt tulevat vielä viemään paljon nykyistä enemmän aikaa. 

Opiskelen täällä kuutta eri kurssia. Kahdella niistä ei ole luentoja, sillä ne ovat oikeastaan projekteja, joista saa opintopisteitä. Toinen näistä projekteista on Formula SAE, joka siis on käytännössä auton suunnittelua ja rakentamista oman formulaluokkansa kilpailuun. Roolini tiimissä on ollut tähän mennessä hätäisesti tehtyjen 3D-mallien parsiminen muiden jäljiltä kasaan. Toinen projekti on vasta alkamassa, ja siinä minun pitäisi kehittää maastokelpoisen pyörätuolin voimansiirtoa paremmaksi.

Luentojen nimellismitta on täällä 50 minuuttia. Polttomoottorikurssin luennot kuluvat kuin siivillä, sillä luennoitsijalla on aina vauhti päällä. Puhetta tulee kuin typen oksideja stoikiometrisen palamisen seurauksena, mutta englanti on ymmärrettävää ja luentokalvot selkeitä. Kotiyliopistossa olen muutamalla vierailijaluennolla tavannut yhtä selkeitä ja samalla aiheestaan erittäin innostuneita luennoitsijoita, mutta tämä professori kykenee samaan suoritukseen kolme kertaa viikossa!

LEAN-tuotantofilosofian kurssi on kaikin puolin asiallinen. Kurssilta löytyy konetekniikan alalla uhanalainen naisluennoitsija, joka on kyllä kieltämättä hyvä työssään. Tuotekehityskurssia luennoi hänen miehensä, jonka asiallisuudesta en ole vielä täysin vakuuttunut. Kurssin sisältö on käsiteltävän aihealueen puolesta kunnossa, mutta luentoesimerkkeinä Call of Duty -räiskintäpelin ja keraamisen Colt-ysimillisen markkinakohderyhmien pohtiminen taisi johtaa useammankin opiskelijan vaivaantumiseen. Ehkä tämä on yksi puoli amerikkaa...

Ilmoittauduin rautatietekniikan kurssille, koska sain tietää, että täällä on suomalainen rautatietekniikan professori. Muilta opiskelijoilta olen saanut kuulla, että koko rautatietekniikan opintosuunta on luotu tyhjästä viimeisen viiden vuoden aikana pitkälti juuri tämän suomalaisen proffan ansiosta. Ikävä kyllä tuota minun kurssiani luennoi intialainen assari, jonka ulosanti englanniksi on kuin Simpsoneiden Apulla. Paitsi että tämä meidän Apu puhuu paljon hitaammin, joten luennoilla ei tahdota päästä ratapölkystä pitkään.

Tätä on ehkä hieman vaikea hyväksyä ja vielä vaikeampi sanoa ääneen, mutta Suomeen verrattuna merkittävin opiskelua edistävä asia on kiltahuoneen puuttuminen. Sinne oli niin helppo hukata puoli päivää, ettei opiskelusta tullut juuri mitään. Täällä ei hyppytunneilla ole juuri muuta tekemistä kuin paiskoa kouluhommia jossain kirjaston nurkassa. Tai näin minä olen toistaiseksi asioita käsitellyt. Kampuksella olisi tietysti keilahalli, biljardipöytä, pingpongia ja ties mitä viihdykettä opiskelijoiden käytettävissä, mutta ihan omaa parastani ajatellen en ole ottanut selvää niiden sijainnista.

PS. Tänään oli rankan koulupäivän jälkeen hyvä rentoutua Red Wingsin pelin parissa kylmä vehnänen kourassa. Selkään taputtelijoitakin piisasi, sillä Filppula päätti pussittaa pari maalia. Ehkä huomenna taas sitten sinne rinteeseen.

Olo

Tuntuupa muuten oudolta. Fyysisesti. Vasen käsi, molemmat reidet ja pohkeet ovat aika hellänä jostain syystä. Aamulla kestikin puoli tuntia normaalin kahdenkymmenen minuutin sijaan kävellä kampukselle. No, syynsä oli silläkin, että yön aikana oli taas jostain lojahtanut vaaksan verran lunta. Loskaisella, hieman poropolkua leveämmällä jalkakäytävällä eteenpäin kyntäminen ei ollut herkkua, sillä joka ainoalla askeleella jalka luiskahti vapaavalintaiseen suuntaan.

Jalkojen pakotustila on helppo selittää, kun katsoo taaksepäin viikonlopun ohjelmaa. Tuntitolkulla rinteessä molempina päivinä on totista hommaa kaverille, joka ei todellakaan ole fyysisiin ponnistuksiin tottunut. Sunnuntaina sain vuokraamosta aika ärhäkät sukset, joilla oli aivan huikeaa niin sanotusti laskea menemään. Loppupäivästä yritin vääntää pitkiä pyöreitä käännöksiä loppurinteen loivillakin osuuksilla. Ei tässä vielä mistään Höfl-Rieschin suksenliu'utuksesta puhuta, mutta olen pikkuhiljaa ehkä oivaltamassa, miten suksella seistään.

Vasemman käden ojentaja tuntuu siltä, kuin sinne olisi ommeltu tikkejä vääriin paikkoihin. Kiristää niin perusteellisesti. Ensin luulin, että kyseessä on jälkiseuraamus lauantaina hieman liian pitkillä ja jäykillä suksilla harjoittelemastani neljännesetuvoltti lumen pinnassa kierien -tempusta. Tuon kokeilun jälkeen löytyi muuten  kohtalainen määrä lunta jopa laskettelulasien sisältä. Oikea aiheuttaja selvisi, kun tänään tartuin lumilapioon tuuppiakseni pihan puhtaaksi. Ai jumankeisa, että osasikin tuntua. Millähän tästä olosta tekisi symmetrisen? Varmaan pitää lähteä keilaamaan...

Jostain kumman syystä myös henkinen jaksaminen ja vireystila ovat yllättävän korkealla. Luennoillakaan ei ole tullut tarvetta pilkkiä. Tänään oli kyllä ulkona sellainen ilma, että kieltämättä teki vähän mieli ihan oikeasti pilkille: aurinko paistoi ja lämmitti, linnut lauloivat ja hanki hohti valkeana siellä, missä autot eivät olleet sotkeneet lunta rapaiseksi, vetiseksi loskaksi. Iltapäivällä kampukselta selkä hiestä märkänä kävellessäni kirosin paksua lautailutakkiani ja muistelin viisaita sanoja, jotka tänne saapuessani kuulin lentokentällä minua vastassa olleelta autonkuljettaja-oppaalta. Hän ohjeisti menemään kauppaan ja hommaamaan purkillisen vitamiinipillereitä, sillä auringonvalo oli kuulemma tiukassa. Voi toki olla, että vinkki oli ensisijaisesti tarkoitettu samalla kyydillä matkustaneelle bangladeshilaisperheelle. Suomeen verrattuna tämä paikka on niin naurettavan kaukana etelässä, että tällaisia ilmoja on tottunut yleensä näkemään pääsiäisen aikoihin. Päättelin, että ilman pillereitäkin olin varmaan aikamoisissa vitamiiniövereissä. Heitin pipon takaraivolle, riisuin takkini ja jatkoin tarpomista.

Supersize me

"Onhan sulla tarpeeksi ruokaa siellä?" "Saa nähdä miten paljon turpoot" "Sä tulet lihomaan _niin_ paljon ton puolen vuoden aikana!" "Muistathan mitä puhuttiin roskaruoan, mätön ja mässyn syömisestä sekä limun tai makeiden vesien juomisesta, ne on yllättänyt monen vaihtarin eikä suinkaan positiivisesti, oluita unohtamatta"

Kyllä Äiti, ja muutkin huolehtivaiset mussukat. Olen muistanut syödä päivittäin ja monipuolisesti. Tämänkertaisessa päivityksessä murretaan myyttejä amerikkalaisesta ruuasta. Luvassa on niin paljon annoskuvamateriaalia, että herkimmät saattavat jo luulla minun omistavan tätä nykyä iPhonen.

Annos numero yksi on nimeltään wrap. Ei sellainen onneton pikku lipare, joita Suomessa näkee, vaan kahden nyrkin kokoinen jötikkä. Kuvan yksilö on varustettu kananpaloilla, caesar-kastikkeella, salaatilla, vihreällä paprikalla, punasipulilla, kurkuilla ja suolakurkuilla. Wrapit tehdään koulun ravintolassa tilaustyönä (assemble-to-order), eli tiskin takana oleva ravintoloitsija laittaa lätyn väliin vain sitä tavaraa, jota minä haluan. Hintaan 4,25 $ erittäin maukas ja täyttävä eväs, ehkä jopa suosikkini kouluevääksi. Eikä mikään ainesosista ole edes uppopaistettu, joten tämä voi olla jopa terveellistä. Vesi ei sisälly hintaan.

Kuva ei tee ehkä täyttä oikeutta annokselle, joka on siis salaatti. Noin kymmenen senttiä syvässä kupissa tarjoiltuun salaattiin sain itse valita ainekset ja kastikkeen. Otin melko lailla samoja elementtejä kuin wrappiinkin, ja lisäksi porkkanaraastetta ja naudan paistisuikaleita. Leipä saattoi olla uppopaistettu, sillä sen kuori oli aika rapsakka. Annoksen hinta on koulun ravintolassa 6,5 $, ja hieman pienemmän salaatin valitessaan selviää dollaria halvemmalla. Vesi ei sisälly hintaan. Kannan pullovettä 28 putelin paaleissa Walmartista, koska se ei maksa yhtään mitään ja hanavesi maistuu täällä vähän liian jännältä Inarin porakaivoveteen viimeemmäksi tottuneelle. Koulun ravintolasta voi tietysti ostaa Husky-pullovettä, joka ei eroa normaalista puhtaasta vedestä edes hinnallaan.

Täällä siis voi halutessaan syödä terveellisesti, mutta ollaanpa nyt rehellisiä: suurin osa tarjolla olevasta ruoasta on tätä. Kuvan pitsa kustansi 8,5 $, mutta halvimmillaan lätty irtoaisi jopa viidellä dollarilla. Tämän pitsan reunoja ei kannata jättää syömättä, sillä ne on täytetty juustotahnalla. Laatikon rasvatahrasta voitte päätellä oliko ysiprosenttista rypsioltermannia vai ei... Ja olutta unohtamatta! Sain syötyä 3/8 pitsasta ja loput piti jättää seuraavaan päivään. Tätä herkkua on vieläkin pari palaa jääkaapissa.

Tänään kävimme laskettelemassa, ja raitis ilma sai ruokahalun yltymään. Menimmekin oikein ravintolaan syömään. Tilasin 23 $ maksaneen annoksen, johon kuului alkupalat, pari pääruokaa ja rajoittamaton määrä juomaa. Juomalasin täydennys on täällä käytäntönä, eikä santsikupeista tarvitse maksaa. Toki, jos tarjoilija huolehtii lasin täyttämisestä hyvin, on häntä kohteliasta muistaa juomarahalla. Tätähän oli ihan pakko kokeilla, joten join lasini heti tyhjäksi. Kyllä sieltä parissa minuutissa tuli täysi tilalle! Kuvassa näkyvästä kuormasta jaksoin syödä hunajasinapilla voidellut ribsit ja kahta vaille kaikki mozzarellatikut - loput tikut ja kolmen juuston kanapasta päätyivät doggybagissa jääkaappiini pahan päivän varalle. Kuvasta kannattaa huomata ribsilautasen mukana tulleiden kosteuspyyhkeiden pakkauksen väritys.

Yhteenvetona: mäkkärissä, Pizza Hutissa tai KFC:ssä en ole asioinut kertaakaan. Subwayn ateriaan saa täällä kaksi keksiä, kun Suomessa olen saanut vain yhden. En ole nähnyt yhtään pyöreää perunaa kahteen viikkoon. Ja mahdun vielä vanhoihin vaatteisiini. 

Käenpesä

Vaihtoon lähtiessäni käytin pitkiä toveja pohtiessani kuinka itseni majoittaisin. Yliopiston tarjoamat majoitukset kiehtoivat minua varsin vähän, sillä ne puitteet olisivat olleet varsin asuntolamaiset: kaksi jätkää kerrospunkkamajoituksessa per huone, yleiset suihkut ja vessat käytävillä sekä erinäisiä rajoituksia vehnä-ohrapirtelön nauttimiseen. Yksi MTU:n dormeista,  Wadsworth Hall, oli kuulemma kuusikymmentäluvulla valmistuessaan Yhdysvaltain suurin asuntolarakennus, joten yksin siellä ei olisi tarvinnut olla.

Lähdin etsimään majoitusta vapailta markkinoilta, missä tarjontaa piisasi. Kaupungissa ei ole oikeastaan yhtään kerrostaloa, eikä vuokrattavana ollut kovinkaan montaa varsinaista asuntoa. Melkein kaikissa ilmoituksissa annettiin vuokralle yksi huone - omakotitaloista. Kaupunki onkin täynnä pelkkien opiskelijoiden asuttamia omakotitaloja ja yhdessä omakotitalossa asustaa tyypillisesti neljästä kahdeksaan opiskelijaa. Tällaisesta kommuunista minäkin huoneeni vuokrasin.

Vaikka allekirjoitin vuokrasopimukseni kymmenen sähköpostiviestin ja viiden kämpästä otetun valokuvan perusteella, en ole katunut valintaani. Talo on opiskelijoiden asuttamaksi rakennukseksi varsin kohtuullisessa kunnossa, sijainti on loistava ja, ennen kaikkea, talon muut asukkaat ovat mukavaa ja rentoa porukkaa.

Itse talo on melko stereotyyppisen amerikkalainen. Täällä on samanlaiset nostettavat liukuikkunat kuin kaikissa piirretyissä. Yllättävää kyllä, yhtä lukuunottamatta kaikki vesihanat ovat yksiotehanoja. Suihkun yksiotehana on tosin sellainen lottokone kotimaiseen Orakseen tottuneelle, että vieläkin meinaan vuoroin polttaa ja  vuoroin palelluttaa itseni. Yläkerrassa ja portaissa on kokolattiamatot, jotka yhdessä villasukkien kanssa generoivat miljoona volttia staattista sähköä. Ovissa ei ole kahvoja vaan ovinupit. Ulko-ovi aukeaa muuten sisälle päin, mikä on ollut monena aamuna käytännöllinen ominaisuus, sillä kuistilla on usein puoli kuutiota lunta.

Talo sijaitsee aivan keskustan tuntumassa, joten kaikki palvelut ruokakauppaa lukuunottamatta ovat kivenheiton päässä. Lähin marketti löytyy kampusalueen tuntumasta, jonne on vajaan parin kilometrin kävelymatka. Yliopistolle kävellessä saa mukavasti raitista ilmaa, ja samalla tulee nähtyä maisemia ihan eri tavalla kuin kampuksella asuessa. Minulla oli pitkään harkinnassa myös aivan kampusalueen reunalla sijainneesta talosta tarjottu huone, mutta päädyin kuitenkin ottamaan kauempana sijainneen kämpän juuri edellämainituista syistä.

Saman katon alla asuu minun lisäkseni kuusi muuta. Kaverit ovat asuneet tässä pidempään, mutta minut on otettu uutena tulokkaana hyvin vastaan. Red Wingsin pelejä ja jenkkifutista katsellaan aina tilaisuuden tullen porukalla olohuoneessa, ja usein seuraan liittyy myös muutamia kavereiden kavereita. Eräänä iltana pojat tekivät etikkaan säilöttyjä munia, viikonloppuna uunissa paistui leipä, ja onpa tuolla kuistin nurkassa pari pönttöä juhlajuomaakin tuloillaan. Kuulumiset kysellään paikalliseen tapaan tietysti joka käänteessä, vaikka edellisestä tapaamisesta olisikin vierähtänyt vain sen puolentoista minuutin vessareissun verran. Kaiken kaikkiaan olen pitänyt paikallisväestöön soluttautumista hyvänä vaihtoehtona, sillä nyt minulla on täällä jo iso nippu tuttuja. Luennoilta ei ainakaan vielä ole löytynyt samaan tapaan kavereita, mutta ehkä tilanne vielä korjaantuu, kunhan muutamilla kursseilla päästään projekti- ja ryhmätöihin käsiksi.

Pienestä kiinni

Huomenna eletään jännittäviä aikoja. Ajattelin nimittäin käydä academic advisorini kanssa vakavahenkisen keskustelun kurssien vähentämisestä tai vaihtamisesta toisiin kursseihin (voi olla, että joudun sittenkin hiihtämään). Yksi vaihtoehto voi olla myös maitojuna, enkä tässä tapauksessa tarkoita rautatietekniikkaa, sillä se kurssi lukujärjestyksestäni jo löytyy.

Selvennänpä kuviota hieman: orientaatiossa tehtiin harvinaisen selväksi, ettei vaihto-opiskelu ole lomaa, vaan opiskelua. Vaihto-opiskelijan tulee suorittaa 12 täkäläistä (noin 24 suomalaista) opintopistettä, tai opiskelua ei katsota päätoimiseksi. Mikäli näyttää siltä, ettei pisteitä tule tarpeeksi, koulu evää opiskelijan viisumin. Tällöin on siis kotiinlähtö edessä.

Parin viikon ajan systeemiin tutustuttuani voisin kuvitella, ettei täältä ehkä löydy sitä KELAn tädit tyytyväisenä pitävää yhden opintopisteen tuotantojärjestelmät-kurssia, jonka voi suorittaa pelkällä tentillä ja saada nopat plakkariin. Täkäläinen systeemi on paljon kankeampi. Päivä, jolloin kurssien vähentäminen ja lisääminen oli vielä mahdollista, oli erikseen merkattu kalenteriin. Se päivä meni viime viikolla.

Tarve kurssien vähentämiseksi (ja syy siihen, miksi blogi on ollut hiljaa viimeiset kaksi päivää) löytyy opintosuunnitelmastani nimellä "Energy lab (1 cr)". Olen yrittänyt viimeisen kahden vuorokauden aikana kaiken muilta kursseilta liikenevän vapaa-aikani tehdä tämän yhden mitättömän kurssin ensimmäisen viikon pakollisia palautettavia tehtäviä, joihin lukeutuvat yksikkömuunnos-minitentti, edellisen viikon labrojen laskarit, tämän viikon labrojen esitehtävät ja uuteen tietokonesoftaan tutustuttava harjoitus. Siis ihan normaalisti kolme harkkaa ja pieni tentti - eikä tälle viikolle tarvinnut vielä edes kirjoittaa raporttia viime viikon mittauksista (jotka muuten tullaan tekemään laitteilla, joissa on brittisysteemin mukaiset mitta-asteikot). Tämä kurssi on tähän mennessä työllistänyt minua enemmän kuin muut viisi kurssiani yhteensä. Eli kääntäen: jos haluan tästä kurssista taistella pisteen, niin muista kursseista jää yksitoista pinnaa saamatta, koska niille ei jää aikaa!

Mikäli siis tämä yksi kurssi tippuu lukujärjestyksestäni pois, eikä mitään saada tilalle, tarkoittaa se pistemääräni tippumista yhteentoista. Edellä mainittujen seikkojen valossa voi siis olla, että vietän laskiaista Suomessa!

Taisteluvoittoja

Ennen kuin päästään niihin voittoihin, toteutan yleisön joukosta esitetyn toiveen pienen aasinsillan kautta.

Allaolevasta kuvasta ei oikein välity täkäläisten pickupien todellinen koko. Ne ovat aivan valtavia järkäleitä! Hetkittäin luulee jo tottuneensa niiden kokoon, sillä varmasti puolet autokannasta on näitä käsittämättömän kokoisia lava-autoja. Kun sitten näkee liikennevaloissa vierekkäin Dodge Ramin ja Toyota Corollan, niin kyllä siinä meinaa nauru päästä.

Sitten kun minulla on liikaa rahaa tai voitan lotossa, ostan pickup-trucin, jossa on aura. Maailmassa ei montaa yhtä uljasta asiaa ole kuin oma aura-auto!

Lumitöiden tekeminen on ilman aura-autoakin kivaa. Olen ottanut talossamme pientä talkkarin roolia, ja ehdin usein ensimmäisenä pihalle lumitöihin. Rappusten lisäksi talomme edessä on pieni piha ja tienpätkä, jotka kolaa puhtaaksi puolessa tunnissa. Tänään ei tullut lumiöissä edes hiki, sillä lämpötila roikkui pitkälti alle -20 celsiusasteen ja tuulifaktorit lisättynä purevuus oli liki -35 astetta.

Tänään oli monella tapaa taisteluvoittojen päivä. Ensimmäinen taisteluvoitto oli päätös lähteä käymään formulatallilla, vaikka ei olisi ollut pakko. Puolen tunnin kävelymatka ylämäkeen kahdenkympin pakkasessa, tuulessa ja tuiskussa ei ole niitä houkuttelevimpia vapaapäivän aktiviteetteja, mutta tänään selvisi, että pääsen tekemään sen huomenna uudelleen: tiimipalaveri oli näemmä siirretty huomiselle, eikä peruttu kokonaan.

Tallilla sain pyöräyteltyä ensimmäisen varsinaisen tehtäväni pakettiin ja edesautettua näin formulamme valmistumista. Olin jo viime viikolla saanut tehtäväkseni siirtää moottorin kiinnityksiä tuuman verran sivulle. Kavereiden käyttämän "tehdään tää äkkiä niin päästään kaljalle" -mallinnustavan takia piti aivan yksinkertaista hommaa hinkata kolme tuntia ennen kuin sain 3D-mallin tekemään mitä halusin. Kutsuin tätä siinä määrin taisteluvoitoksi, että korkkasin kämpille päästyäni vaniljakokiksen.

Kolaa oli hyvä hörppiä Red Wingsin peliä katsellen. Alku näytti hyvältä, mutta sitten ne svedupetterit sössivät homman jotenkin. Voitto tulikin vasta rankkareissa, mutta tulipa kuitenkin. Taisteluvoitto, sanoisin.

Viikonlopun keskimmäinen päivä

Rento sunnuntai alkaa olla takanapäin. Aamulla kävin kämppikseni kanssa Walmartissa täydentämässä muonavarastoja. Samalla reissulla ostin myös itselleni laskettelulasit, jotta seuraavalla kerralla näkisin ne lumilautailijoiden kasaamat lumiläjät ja makuukuopat paremmin. Jännä juttu sinänsä, että tämänkin kokoisessa kylässä neljä puljua myy laskettelulaseja.

Iltapäivä uhkasi vierähtää kouluhommien merkeissä, mutta onneksi sain Suomi-mafialta pelastavan viestin. Viestissä tiedusteltiin halukkuutta lähteä keilaamaan. Puntaroin halukkuuttani noin neljännessekunnin ja vastasin myöntävästi. Keilahallille on tästä minun taloltani vajaa kolme kilometriä matkaa, ja muilla matkaa oli vielä enemmän. Soitimmekin hätiin pikkubussin, joka könttähinnalla 2$ per pää ajaa mistä tahansa minne tahansa kaupungin alueella. Pieni hinta siitä, että tuulesta, pakkasesta ja tuiskusta huolimatta perillä keilahallilla   on kaikissa ruumiinulokkeissa vielä tunto tallella.

Keilailu oli Suomen hintatasoon nähden puoli-ilmaista, jos yksikin seurueen jäsenistä liittyi kanta-asiakkaaksi. Kanta-asiakasetuna tärähti samantien vielä ilmaista valuuttaa pelihalliin, jossa kuusihenkinen seurueemme haksasi spedenspelit-tyylisestä nopeustestistä saumattomalla yhteispelillä jäätävät voitot. Palkinnoksi valitsimme säkillisen toffeeta. Mainittakoon, että jos olisimme lypsäneet pelikoneesta samanlaisia tuloksia vielä noin 1400 kertaa, olisimme voittaneet karting-auton.

Juuri äskettäin seurasimme alakerran tv:stä kuinka Baltimore Ravens raivasi tiensä Superbowliin. En edelleenkään ymmärrä lajista tai pelistä yhtään mitään, mutta seurasin kiinnostuneena kuvan alalaidassa vilistävää tekstinauhaa. Siinä varoitettiin tiettyjä alueita ensi yönä lähestyvästä lumimyrskystä. Houghtonissa varoitus kestää huomiseen keskipäivään saakka, joten taas pitäisi olla rutkasti lumitöitä tiedossa. Every day I'm shoveling... 

Pitääkin tästä melkein ruveta valmistautumaan alkavaan viikkoon. Paitsi ettei vielä tarvitse, sillä maanantaina on Martin Luther Kingin päivä, eikä mitään luentoja tai harjoituksia pidetä koko päivänä :P Kannatti unelmoida!

Yhtä alamäkeä

Päivä alkoi lumitöillä, sillä yön aikana oli tuprunnut vaaksan verran puuteria. Lisäksi lumiaura oli tukkinut pihatiemme liittymän niin, ettei eräs talomme asukkaista ollut päässyt aamulla autollaan pihaan. No, kävin reiluna kaverina päivän valjettua lapioimassa latua auki.

Minä ja kaksi kämppäkaveriani päätimme lähteä laskettelemaan Mt. Ripleylle. Tanskalaisvahvistuksen piti tulla myös mukaan, mutta ilmeisesti hän tyytyi nauttimaan edellisillan jääkiekkomatsin jälkipelien aiheuttamasta olostaan. Kuten aikaisemmissa päivityksissä jo totesin, yliopisto omistaa hissit ja antaa opiskelijoiden ajella niillä veloituksetta. Välinevuokraamossa jouduin raottamaan kukkaronnyörejä, mutta varsin kohtuulliseen hintaan sain diilin, jolla irtosi välineet koko loppukaudelle. Vuokraamossa sain muuten palvelua sujuvalla stadin slangilla.

Vaikka ilma ei mikään morsian ollutkaan, oli tänään silti paras päivä ulkoiluaktiviteeteille, sillä sääennusteen mukaan lämpötila tippuu -20 celsiusasteeseen koko tulevaksi viikoksi. Lauantai-iltapäivän havillisuuden olivat huomanneet muutkin, sillä parkkipaikkaa sai haeskella hetken aikaa ja hisseihin kertyi pitkät jonot. Tuulesta ja lumisateesta huolimatta rinteessä riitti siis väkeä.

Muistaakseni lukioaikoina olin viimeeksi kiinnittyneenä minkäänlaisiin suksiin ja nekin olivat murtsikkakapulat.  Edellisestä laskettelukerrasta oli ehtinyt vierähtää siis jo tovi. Vuokraamosta sain alleni hieman liian lyhyet tiimalasisukset, ja oikean mittaiset sauvatkin sain vain ilmiömäisellä tuurilla, sillä joku sattui sellaiset juuri sopivasti palauttamaan. Seuraavaksi oli vuorossa elämäni ensimmäinen kerta tuolihississä. Hissi ei onnistunut minua hämmentämään, vaan ylösnousu sujui mainiosti. Reilun kymmenen metrin korkeudessa vaijerista roikkuvalla, heiluvalla puistonpenkillä ilman turvakaarta tai jalkarautaa istuessa tuli kyllä miettineeksi niitä kuuluisia syntyjä syviä, kuten varmuusluku, normaalijännitys ja myötölujuus.

Kuvista saattaa pystyä hahmottamaan Portage-kanavan ja sen toiselta puolelta Houghtonin kaupungin. Kuvista pystyy takuuvarmasti hahmottamaan vallinneet sääolosuhteet.

Alaspäinkin tultiin, kiitos painovoiman. Parin laskun verran piti totutella outoihin suksiin, mutta pystyssä pysyminen tuotti vähemmän vaikeuksia kuin uskalsin odottaa. Rinteiden alkuosa oli aika jyrkkää, joten haastettakin riitti. Mt. Ripleyn maksimi korkeusero on kuulemma parisataa metriä, mikä vastaa vähän vajaata neljää Talmaa päällekäin. Laskut eivät siis olleet kovin pitkäkestoisia, ja hississä istuessa ehti hengähtää, mikä tavallaan oli kyllä ihan kiva. Ehkä amerikkalaisetkin ovat asian juuri näin ajatelleet. Parin tunnin ja noin kymmenen laskun aikana kaaduin lopulta vain kerran, ja senkin melkein paikaltani, kun jarrutin vauhtiani pysähdyksiin pehmeässä lumessa.

Laskettelu sai jäädä, kun tuuli ja lumipyry yltyivät epämiellyttäviin mittasuhteisiin. Lumihiutaleetkin sattuvat yllättävän paljon, kun sinulla on vauhtia ja niillä on vauhtia... Lähdimmekin valmistelemaan kisakatsomoa, sillä illalla alkoi kauan odotettu NHL-kausi. Red Wingsin vieraspeli Bluesin vieraana ei mennyt ihan toiveiden mukaisesti. Yritin lohduttaa kavereita, että onneksi enemmistö näistä umpisurkeista Detroitin pelaajista oli ruotsalaisia. Ei auttanut. Niillä on silti Red Wingsin paita päällä. Ja Red Wings on Michiganissa yksi ja ainoa. No, onneksi Minnesotalla ja sen suomalaisilla tuossa naapurissa alkoi kausi paremmin. Mutta älkää vaan kertoko muille, että suitsutan täällä jonkun toisen tiimin pelaajia! Huh, onneksi sentään Wisconsinilla ei ole änärijoukkuetta. Riittää kun niillä on Packers. "F*ck Packers, because f*ck Wisconsin" - tuo Pohjois-Amerikan Turku, josta kukaan ei tykkää!

Huskyja!

Aiemmin ihmettelin, miksei kaupungilla liikkuessa näy tai kuulu koirista merkkiäkään. Tuota kirjoittaessani en ymmärtänyt, että koirathan ovat kaikkialla! Perjantai-iltana kävimme Suomi-mafian ja yhden tanskalaisvahvistuksen kanssa katsomassa parhaan koiranäyttelyn missä minä olen ikinä ollut.

Michigan Tech Huskies on paikkakunnan ylpeydenaihe. Kaupungilla liikkuvien ihmisten yllä näkee Michigan Tech -fanitavaraa: pipoja, huppareita, kaulaliinoja... Michiganissa vaaditaan autoon rekisterikilpi vain taakse, joten etukilven paikalla näkee usein Michigan Techin mainoskilven. Ja erittäin suuressa prosentissa fanituotteita Michigan Tech -nimen jatkona on myös sana "Huskies". Fanitus on todella kovaa. Jopa eläimellistä.

Ennen pelin alkua joukkueen maskotti viihdytti yleisöä. Perjantain pelissä halli oli ehkä puolillaan ihmisiä, mutta lauantain matsi oli ennakkotietojen mukaan myyty loppuun. Halli ei todellakaan ole mikään sääsuojana toimiva lato tai ylipainekupla, vaan Suomen mittakaavassa melkeinpä SM-liigatasoinen 4200 hengen areena ravintoloineen, lehtereineen ja aitioineen. Huomattakoon tässä vaiheessa, että Michigan Tech pelaa Pohjois-Amerikan yliopistoliigaa, ja yrittää kuulemma pyristellä isompiaan vastaan melko vaatimattomalla pelaajamateriaalilla ja budjetilla. Huh huh...

Pelin alussa joukkueet kokoontuivat kentälle. Peli oli ensimmäinen sitten liigan joulutauon, ja kuuluttaja halusikin yleisön osoittavan suosiota Michigan Techin Blake Pietilalle, joka oli nuorten MM-kisoissa Ufassa voittamassa vuodenvaihteessa USA:n joukkueelle kultamitalin. 

Jotta kaikille kävisi selväksi missä ollaan, lauleskeltiin pelin alkajaisiksi vielä kansallislaulu.

Itse pelissä olivat vastakkain siis Michigan Tech Huskies (valkoisissa) ja Bemidji State Beavers (vihreissä). Huskyjen huutosakki Misfits oli hyvin mukana pelissä ja reagoi kenttätapahtumiin mm. keskustelemalla kenttäkuuluttajan kanssa.  Vierasjoukkueen jäähyn päättyessä kuuluttaja kajautti: "Bemidji State returns to full strength.", johon huutosakki vastasi: "And they still suck!". Kotijoukkuetta kannatettiin "Let's go Tech" ja "Let's go Huskies" -huudoilla. Samaan melodiaan pystyi tarpeen tullen huutamaan myös "Ice is slippery" (kun joku pelaajista kaatui kentällä) tai "Awkward silence" (kun huutosakki tai hallin nurkassa meteliä pitänyt marching band olivat jostain syystä yhtä aikaa hiljaa).

Kyllä! Pelissä ei siis soitettu mitään poppia levylautaselta, vaan musiikista vastasi monikymmenpäinen, lähinnä vaskipuhaltimista ja perkussioista koottu liveorkesteri. Pidin tätä sen verran eksoottisena, että oli ihan pakko yrittää saada jotain videolle siitäkin huolimatta, että kännykkäkamerani edellytykset videokuvan tuottamiseen ovat samaa luokkaa kuin leivänpaahtimella. Harmillisesti kolmannen erän huoltokatkon aikana esitetyn säkkipillisoolon aikana olin jo niin fiiliksissä, etten ymmärtänyt edes ottaa kameraa esiin.

Peli pyöri enimmäkseen majavien päädyssä, sillä Huskyt olivat selvästi aloitteellisempi osapuoli pelissä. Hallin seinässä roikkuvat mestaruusviirit kertovat Huskyjen menestyksestä. Parhaista vuosista on kuitenkin jo aikaa, ja tällä hetkellä Huskyt rämpivät liigassa sijoilla "ynnä muut". Tämä ei näkynyt illan pelissä, sillä Huskyt tekivät ensimmäisen maalin jo pelin toisessa vaihdossa, ja lisämaaleja tipahteli tasaiseen tahtiin. Samaan aikaan Huskyjen maalivahti poimi tukalistakin tilanteista ilmiömäisiä koppeja estäen mm. kahden miehen läpiajon venymällä kiekon eteen kolme kertaa! Kaiken kaikkiaan peli oli varsin viihdyttävää katsottavaa.

Erätauolla oli vuorossa ihmiskeilausta ja eräänlainen kiekkocurling, jossa katsojat heittivät numeroituja pehmojääkiekkoja jäälle tavoitteenaan osua lähimmäksi keskiympyrän aloituspistettä. Voittajanumeron lunastanut sai pienen palkinnon. Hallissa liihotteli myös pieni ilmalaiva samalla kun zamboni höyläsi jäätä.

Peli päättyi Huskyjen vakuuttavaan 4-0 -voittoon. Blake Pietila oli päivän pelin ehdoton hahmo, ja dominoi kenttää kahdella maalillaan sekä yhdellä maalisyötöllään.

Opiskelijakortilla saa peleihin ilmaiset liput, joten täytynee käydä katsomassa hokia toistekin.

Turhin päivä tähän mennessä

Houghtonin kirjeenvaihtajanne raportoi tällä kertaa Michigan Techin Formula SAE -tiimin päämajasta. Kiireisestä päivästä ei ole jäänyt paljoa kerrottavaa, mutta yritän silti parhaani.

Päivän kohokohta oli heti aamupäivällä, kun ostin pyykinpesuaineen sijasta säästöpakkauksen puhdasta tahranpoistoainetta. Onneksi kämppikseni kyseenalaistivat toimintani pyykkituvassa, ja ymmärsin, että ehkä tarvitsen jotain muuta suljua pyykin pesemiseen. Päivän toisella kauppareissulla mietin, miten niinkin perustavanlaatuinen sana kuin pyykinpesuaine on jäänyt minulta oppimatta, sillä sanakirjasta sitä tarkistaessani se ei vaikuttanut edes etäisesti tutulta. Tiedättekö muka itse mitä se on englanniksi?

Lisää elämyksiä seurasi energiatekiikan labrassa, joka oli se viimeinen hätävara 2 op -kurssi, ettei tarvinnut lähteä hiihtämään. Jo ensimmäisen viikon labratyössä kestosuosikkini entalpia nosti rumaa päätään jostain paineenalennusventtiilin rakosesta. Tästä tulee hieno kurssi...

Labran jälkeen oli luvassa jotain, minkä takia olin tahallani syönyt kevyen lounaan: hockey 101, eli luento jääkiekon perusteista vaihto-oppilaille. Ilmainen tarjoilu ja T-paita olivat suurin syy, miksi minä menin kuuntelemaan, mikä on paitsio ja pitkä kiekko. Tilaisuus oli varsin suosittu, ja pizzatankkausta suorittaneen Suomi-mafian lisäksi paikalla oli paljon intialaisia, bangladeshilaisia, kiinalaisia ja ainakin yksi aidosti kiinnostunut brassi.

Täydellä vatsalla oli hyvä jatkaa tänne formulapajalle. Olen näköjään mukana MTU:n formulatiimissä, koska täällä tästäkin saa opintopisteitä. Tätä putkirungon 3D-mallia peratessani haluaisin lähinnä vähentää joltakin useita pisteitä. Sen verran on vedetty purkkaa jeesusteipin päälle - näin nätisti mallinnustapaa kommentoidakseni. No, tuleepahan jotenkin sellainen olo, että minä olisin ehkä tehnyt tämän paremmin...

Ja huomenna pistän teille koko päivityksen pelkästään koirista!

Heikki Lunta!

When I came to Houghton and I saw no snow, I thought to myself: WTF?

Paikalliset yrittivät selitellä, että tilanne ei ole yhtään normaali. Hancockin kumulatiivinen lumisademäärä on vuosittain kuulemma noin viisi metriä. Lueskelkaa hakutuloksia sanoilla "lake effect snow", niin ymmärrätte miksi. 

Kuvassa näkyvä silta yhdistää paitsi Houghtoin ja Hancockin kaupungit, myös Keewenaaw'n niemimaan kärjen muuhun mantereeseen. Jos niemeimaan kärki lasketaan saareksi (mitä se siis oikeasti on, vaikkakin käsittääkseni ihmisen kaivaman kanavan seurauksena), on saari kuulemma Yhdysvaltain toiseeksi suurin. Tämän minulle kertonut lähde ei osannut nimetä sitä suurinta saarta, mutta kuulemma joku on vielä isompi. Nyt kanava oli jäässä, eikä siitä talvella kulje laivoja.

Paikallinen konelafka on aika jyhkeä ilmestys. Koko kaupungin korkein rakennus, ellei nostosillan ylväitä pylväitä lasketa rakennuksiksi. Arkkitehtuuri tuo elävästi mieleeni Roope Ankan rahasäiliön.

Paikallisen hotellin mainoksessa käskettiin tanssia sadetanssia...

...ja se toimi! Nyt tuossa hotellin kyltissä muuten lukee "Thank you Heikki" :D Taustalla näkyvät Mont Ripleyn laskettelurinteet. Michigan Tech muuten omistaa hiihtohissit. Kyllähän vakavasti otettavalla yliopistolla nyt yhdet hiihtohissit täytyy olla! 

Kuten laskettelurinnekuvat, myös nämä siltakuvat on otettu Houghtonin puolelta Hancockiin päin, eli kuvassa näkyy siis Hancock.

Lunta auraillaan jos vaikka minkä näköisillä värkeillä. Pyöräkuormaajien ja tiekahujen apuna näkee häärivän isommilla teillä tällaisia koneita. Todella monella alueen asukkaalla on pickupinsa keulalla oma pikku aura, jolla on kätevä tuuppia lumet pihalta ja risteyksestä. Meidän talossa kenelläkään ei ole aurauskalustoa, joten joudumme lapioimaan. Tai pääsemme. Minäkin olen jo pariin otteeseen tarttunut lapioon.

Homman nimi.

Tämä ei ole minun taloni, vaan yksi ns. kreikkalaisista taloista. Nimi ei juonnu maksuhäiriöistä, vaan kirjaimista, joita on naulailtu talon julkisivuun. Kirjaimet taas kertovat talossa asuvan opiskelijaveljeskunnan nimen (theta beta pii ja mitä näitä nyt on). Näitä taloja ja veljeskuntia on täällä todella paljon, ja osalla niistä näyttää olevan vuosikymmenten mittaiset perinteet. Vähän vastaavaa toimintaa Otaniemessä harjoittaa BY ja Joutomiehet, mutta näihin täytyy erikseen osata hakea (kun taas BY-paikasta saa AYY:n asuntohaussa kieltäytyä ;). Lähiaikoina on yliopiston talvirieha, ja jokainen näistä kreikkalaisista taloista rakentaa pihalleen parhaillaan lumi- ja jääveistoksia. Laitan varmaan kuvia niistäkin, kunhan vain saavat teoksensa valmiiksi.

Tämäkin paikka pitänee joskus koeponnistaa. Jos sieltä saisi vaikka karjalanpiirakoita. Tai mämmiä pääsiäisenä.

Ystäväni George ja Abraham

Kuten otsikosta hyvin ilmenee, tänään puhumme rahasta. Se on yllättävän oleellinen osa tätä vaihto-opiskeluhommaa. Uskokaa pois.

Vaikka lukukausimaksun maksaa joku muu, pitää koululle suorittaa vielä erinäinen määrä labramaksuja (riippuen kurssien määrästä ja käytännönläheisyydestä), orientaatiomaksuja ja käsittelymaksuja (kyllä, kyllä. Byrokratia ei ole ilmaista...). Tänään maksoin viimeisetkin labramaksuni, joita oli eilen varmistuneiden kurssien myötä taas kirjattu minulle lisää. Olivat ystävällisesti muistaneet minua myös myöhästymismaksulla, kun en ollut maksanut tämän viikon maanantaina varmistuneita kurssi-ilmoittautumisiani viime viikon keskiviikkoon mennessä. Yritin selittää asiaa kassan luukulla virkailijalle, mutta aina mainitessani avainsanat "late fee" rapsahti loppusummaan 50 dollaria lisää sakkoa. Meinasin kolmannen korotuksen yhteydessä jo menettää malttini, kunnes sain selitettyä tilanteen. Arvaatte, ettei herunut tippiä sille virkailijalle...

Täällä päässä on käytäntönä, että jokainen hommaa oppikirjan. Ei poikkeuksia. Kirjat eivät sitten ole ihan halpoja, mutta onneksi niitä ei tarvitse hankkia omaksi. Itse vuokrasin kirjani ja säästin kustannuksissa liki 70 %.

Terveydenhuolto on Obamasta huolimatta edelleen kallista, kuulemma. Yksi seitsemästä kämppiksestäni päätti juuri eilen sijoittaa itseensä ja mursi vasemman nimettömänsä lumilautaillessaan. Näin röntgenkuvat, ja täytyy sanoa, että komeasti voi kyllä luu haljeta ja pitkältä matkalta. No, leikkaushoitoahan se vaatii. Koulun talvirieha ja laskettelupäivä on reilun viikon kuluttua. Pitänee silloin testata mihin kaikkeen minun vakuutukseni taipuu.

Viina täällä on halpaa. Bensa myös, vaikka ensin kyllä katselin että huoltoasemien valotauluilla on kaksinkertaiset summat Suomen hintoihin nähden. No, täkäläiset hinnat toki ovat yksikköä [0,77 € / 3,79 L], joten aivan ilmaistahan se menovesi todella on. Aika huikeat säästöt kirjasin myös ostaessani mäyriksen vaniljakokista. Ne harvat kaupat, jotka Suomeen tätä herkkua tuovat, myyvät vastaavaa pakkauskokoa suunnilleen hintaan 20 €, eikä tölkeistä saa edes pantteja. Walmartista kannoin lootan ulos alle viidellä dollarilla. Tuolla hinnallahan sitä käyttää vaikka käsiensä pesuun!

Välillä lompakkoon katsoessa tuntuu, että rahaa on niin paljon ettei Alatalon Mikollakaan ollut lauluissaan ikinä näin paljon. Toisaalta, yhden ja viiden dollarin seteleitä saa ollakin aika tukku, että niillä jotain tekee. Sieltä seasta sitä kaksikymppistä etsiessään toivoisi, että keksisivät tällä puolella lätäkköä muutakin kuin kylterinvihreän musteen.

Huomenna ajattelin kokeilla, kuinka kuvien lisääminen tänne onnistuu. Täytyy tähän blogiin jotain visuaalista sisältöäkin saada, etteivät ne kaikki kaksi lukijaani ikävysty...

Eka koulupäivä

Ensimmäinen koulupäivä meni niin rennosti kuin vain voi 9 AM - 9 PM päivä mennä. Kolmen luennon ja yhden tiimitapaamisen lisäksi päivään mahtui toki lukuisia hyppytunteja, jotka vierähtivät kaiken maailman juoksevia asioita hoitaessa. Tänään varmistui muun muassa se, että pääsen polttomoottorikurssille, eikä opintopisteitä tarvitse lähteä hakemaan hiihtoladulta.

Luennoista on vielä kovin vaikea sanoa mitään, sillä ensimmäisen tunnin aikana ei vielä päästy juurikaan itse asiaan. Enpä siis kerrokaan niistä vielä. Sen sijaan kerron, montako suomenkielentaitoista jenkkiä tapasin tänään: kaksi! Toinen oli yliopisto-opiskelija, joka oli ehkä hieman minua nuorempi. Bongasin kaverin istumasta kirjaston tietokonesalista Suomi-pipo päässä, joten pakkohan kaverin passi oli mennä tarkastamaan. Hän puhui melko hyvää ja sujuvaa suomea. Toinen suomenpuhuja oli yliopiston uuden teknologian kehityskeskuksen konepajasta vastaava varttuneempi herrasmies. Hän tuli itse asiassa puhumaan minulle: "Hei Suomi-poika, mitä kuuluu?" Hyvä ettei leipää tarjonnut. Hemmo kertoi tyypillisen tarinan siitä, kuinka hänen vanhempansa olivat tulleet aikanaan Suomesta Houghtoniin, ja täällä perheen isä oli saanut töitä kaivoksesta. Vaikka hän nuorempana oli kotikielenään puhunutkin Suomea, oli taito päässyt jonkin verran ajan kuluessa rapistumaan. Kyllä puheen silti vielä Suomeksi tunnisti.

"My grandparents were from Finland" -tapauksia tuli tänään taas vastaan niin monta, etten enää jaksanut edes pitää lukua. Tämän seudun ihmisten juurissa on kieltämättä se hyvä puoli, etteivät paikalliset käy kyselemään tätä klassista "Missä osavaltiossa se Suomi on?" -kysymystä.

Sarjassamme "sekalaisia huomioita" esittelemme tänään erään aika yllättävän piirteen Houghtonista: en ole nähnyt koko kaupungissa yhtään koiraa. Tai edes kuullut. Ei sillä, että kaipaisin räksytystä tai keltaista lunta. Kovin outoa ja selittämätöntä tämä mielestäni vain on.

Ja huomattakoon myös, että Houghton lausutaan Hougn - puolikkaalla O:lla ja puolikkaalla U:lla.

Suomettumisen päivä

Huomenna maanantaina on se päivä, kun luennot alkavat. Tänään oli vuorossa koulun alkuun valmistava orientaatio. Orientaation sisältö ei juuri tehnyt hullua hurskaammaksi, mutta päivän saldon voidaan katsoa jäävän plussan puolelle, sillä Houghtonissa tapaamieni suomalaisten määrä viisinkertaistui päivällisaikaan mennessä.

Ennen tätä päivää olin tavannut jo yhden suomalaisen vaihto-oppilaan. Sovimme, että tapaamme uudelleen orientaatiossa. Näin tapahtuikin, ja seuraamme liittyi myös suomalainen tutkinto-opiskelija, jota en ollut aiemmin tavannut. Olimme ilmeisesti pitäneet luennon aikana nurkkapöydässämme tarpeeksi äänekästä omaa ohjelmaa, sillä orientaatioluennon jälkeen meille tuli esittäytymään eräs suomalainen vaihto-opiskelija Aalto-yliopistosta.

Ensimmäisen orientaatioluennon jälkeen menimme Suomi-mafian voimin syömään. Lounaan jälkeen oli vielä pari tuntia aikaa ennen seuraavaa orientaatioluentoa, joten päätimme viettämään joutoaikaa läheiseen taloon, jossa yksi kavereista asui. Tämä talo tunnetaan nimellä Suomi-talo, sillä siellä on vuosien saatossa ollut lähes yksinomaan suomalaisia opiskelijoita vuokralaisina. Talossa tapasin vielä kaksi suomalaista lisää.

Iltaluennon alkamista odotellessa vaihdoimme mietteitä opiskelusta. Kenelläkään ei olleet kuviot ihan täysin selvillä, joten kaikilla oli jotain kysyttävää joko kurssi-ilmottautumisista, maksujen suorituksista tai oppikirjatilauksista. Kaikille oli annettu hieman eri ohjeet eri kysymyksiin, joten kokoontumalla ja tietoja vaihtamalla viisastuimme kaikki aivan valtavasti. Tai ainakin minä sain uutta ja arvokasta tietoa. Ennen kaikkea oli mukava saada vertaistukea ja huomata, että en ollut ainoa, jolla pakka on vielä aika lailla levällään.

Illan luento oli suunnattu vaihto-oppilaille, mutta tapahtuman markkinoinnissa oli yleisömäärästä päätellen pieniä puutteita. Osallistujista yli puolet oli suomalaisia, minkä lisäksi Tanskalla, Saksalla ja Kiinalla oli tilaisuudessa yksi edustaja paikalla :P Luennolla keskityttiin lähinnä kertomaan, mihin vaikeuksiin ei kannata joutua, mikäli haluaa säilyttää opiskeluoikeutensa Michigan Techissa ja Yhdysvalloissa. Illan päätteeksi oli vielä rennompi saapumistilaisuus, jossa olikin paikalla runsaasti uusia tulokkaita sekä vanhempia opiskelijoita toivottamassa uudet tervetuleiksi. Suomi-mafia jäi kohteliaisuuttaan paikalle nauttimaan tarjoiluista, ja taisipa siellä muutama puhelinnumero ja facebook-kutsukin vaihtaa omistajaa.

Ne päästi mut sisään!

Olen ollut Yhdysvalloissa nyt jo neljä päivää. Reissua suunniteltiin puolitoista vuotta, ja valmistavia järjestelyjäkin tehtiin puoli vuotta ennen matkaa. Herääkin kysymys, miksi blogi alkaa vasta nyt, vaikka höpinää aiheesta olisi riittänyt jo kuukausia aikaisemmin. Minäpä kerron.

Täytyy myöntää, että vielä Chicagon kentällä maahantulomuodollisuuksiin jonottaessa olin melko varma, että joku paperi tai joku allekirjoitus jostakin lomakkeesta puuttuu, enkä pääse maahan. Aivan varma. Tai sitten virkailija alkaa udella, miksi en ole ilmoittanut paluulennon päivämäärää (sitä ei vielä ole, hyssssh!). Tai sitten tullimiehet kiinnostuvat tietokonelaukussa salakuljettamastani Fazerin joulusuklaalevystä, ja kumihanskamiehet päättävät vielä varmuuden vuoksi tutkia "lastiruuman"... Helpotus oli jonkinmoinen, kun puolentoista tunnin jonotuksen ja muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen alkoi leimaa tulla paperiin niin että jytisi.

Maahanpääsy oli jännä numero yksi. Lisää jännää seurasi yliopistolla, kun kävin kirjautumassa sisään ja opiskelijastatukseni vahvistettiin. Näissä muodollisuuksissa ei sinällään ilmennyt enää mitään yllättävää, mutta opintoneuvojan tapaamisessa pitikin sitten vähän ihmetellä, että mitähän minä täällä teen. Aika monella muulla nimittäin saattaa olla kurssit valittuna ennen vaihtoon lähtöä, mutta minä tunnetusti tykkään tehdä asiat vähän eri tavalla. Tai tykkään ja tykkään - yllättäen niitä kursseja alkoi löytyä, kun pääsin henkilökohtaisesti selittämään opintoneuvojalle, että en ole ihan ensimmäistä vuotta opiskelemassa ja minulla on aiempia suorituksia Suomesta, jotka voisivat käydä esitiedoiksi täkäläisille kursseille. Vaikka moni kurssi olikin jo ehtinyt täyttyä, ei täällä ilmeisesti aivan täysin joudu maalin kuivumista katselemaan. Viisumiehdot täyttävä määrä kursseja on varmasti tulossa, ja maanantaina selviää, mitä nämä kurssit ovat. Opintoneuvoja tosiaan ehdotti lumilautailua (2 op) tai maastohiihtoa (2 op), mutta näihin ei välttämättä tarvitse turvautua.

Päätin perustaa blogin siis tässä vaiheessa, kun näyttää jo aika vahvasti siltä, että tämä hanke todella toteutuu. Voi toki olla, että jos uutiskynnys laskee jossain vaiheessa tapahtumien vähyyden tai monotonisuuden vuoksi liian alas, voin joutua kiskaisemaan hihasta takaumajakson, jossa käsitellään vaihtopaikan hakuun tai viisumiprosessiin liittyvää byrokratiaa.

Sitä innolla odottaessa...

Mitä tuli tehtyä?

Saatoin juuri perustaa blogin. Yritän pitää postaukset lyhyinä, että jaksatte lukea. Kaunokirjallisuutta ette tule tällä palstalla näkemään, vaan tähtäimessä on Juoppohullun päiväkirja -henkinen tajunnanvirtamölinä.

Terveisin
kirjeenvaihtajanne Suomen siirtomaasta, Michiganin Houghtonista.