"Finlayson! Kamera. KAMERA!"

Rapulapäivän ratoksi kävin spring break -reissun kuvat vielä kertaalleen läpi. Kokosin tämän päivityksen kollaasit muistuttamaan siitä, miksi tämän blogin nimi on mikä on.

Kaikki kollaasin kuvat on tosiaan ammuttu liikkuvasta autosta, minkä takia kuvien laatu ei välttämättä vastaa korkeimpia standardeja. En lähtenyt myöskään vinoutumia ynnä muita vikoja korjaamaan, sillä mielestäni nämä ovat ihan hyvä tällaisenaan. Kuvista näkyy ehkä se, että kyltit on todella huomattu kuusi sekuntia ennen niiden ohittamista. Siinä ajassa piti sitten käynnistellä kamera, etsiä auton ikkunasta sellainen kohta, joka ei ole suolasuljussa, laukoa ja toivoa parasta. Moni kuva myös epäonnistui täysin, eikä kaikkia kylttejä varten ehtinyt edes kameraa kaivaa esiin.

"Tien varressa oleva asia ohikiitävän auton ikkunasta nähtynä" -aiheisia kuvia kerääntyi tuolla reissulla valtavasti. Kuva-arkistoon jäi vielä iso pino otoksia kylteistä, jotka ovat ihan muuten vaan hauskoja. Sellaisenkin kollaasin joskus teen, kunhan ehdin taas asiaan paneutua.

Imperiumin vastaisku

Välillä on hyvin vaikea ymmärtää, miten mikään teknologia voi elää ja kehittyä tällaisilla välineillä. Tarkoitan tietysti imperiaalista mittayksikköjärjestelmää, jota jenkit edelleen itsepäisesti käyttävät. Toisinaan tuntuu, että kyse on huonosta huumorista: ketään ei ole naurattanut enää pitkään aikaan, mutta vielä se vaan jatkaa...

Välillä ei puhuta edes teknologiasta, vaan elintärkeistä asioista. Kuten oluen panemisesta. Kämppikset olivat keittelemässä kotitekoista kaljaa, mutta resepti oli ilmeisestikin alun perin belgialainen. Tottakai myös mittayksiköt olivat SI-järjestelmän mukaiset. Siinä kaverit sitten hämmästelivät, että mistä tätä sokeria yksi kilogramma saadaan, kun meillä on vaan muutama pauna. Kävin heitä neuvomassa. Olinhan katsonut amerikan suurin pudottaja -ohjelmaa, joten tiesin paunan olevan vajava puoli kiloa.

Oma henkilökohtainen maailmanloppuni koitti konepajakoulutuksessa, kun jouduin tulkitsemaan amerikkalaista mikrometriruuvia. Sehän ei siis tarkkaan ottaen ole mikrometriruuvi, vaan asteikolla pyörii jotain tuuman murto-osia. Ja ne osat ei ole kymmenesosia! Meinasi lentää laite seinään, kun pyöritin asteikkoa: 1, 2, 3, 4, 1, 2,... mitä helvettiä? Paikalliset kaverit muuten laskee murtoluvuista desimaalilukuja eläimellisellä nopeudella. Tai en tiedä onko siinä enää laskemisesta kysymys. Jos on ollut pakko opetella muuttamaan kaiken maailman seitsemät kuudestoistaosat vertailukelpoiseen muotoon, niin saattaa se monella mennä jo ulkomuistista.

LEAN-kurssin luennolla piti valita tuote, josta halusi laatia tuotantosuunnitelman. Suunnitelmaan kuului muun muassa markkina-alueen määrittäminen ja tuotteen menekin ennustaminen. Yksi kaveri oli valinnut tuotteekseen koneistuskappaleiden kiinnityksen apuna käytettävän 1-2-3-palikan, jonka yksi sivu on siis 1", toinen 2" jne. Kaveri oli myös nokkelana muuttanut mitat metrijärjestelmään, jotta palikka menisi kaupaksi meren toisellakin puolella. Hyvä hyvä. Todella käyttökelpoinen kyllä tuo 2,45 cm * 5,08 cm * 7,62 cm palikka, ja tuolla nimellä se menee varmasti kaupaksi.

Lasketteluvälineiden vuokrausta varten piti ilmoittaa omat strategiset mitat. Lomakkeen täyttämistä piti harjoitella kahteen kertaan, sillä eiväthän ne mitään kilogrammoja ja senttimetrejä ymmärtäneet. Jalkoja, tuumia ja paunoja sinne piti laittaa. Kengännumerokin oli vajaa neljännes siitä mitä Suomessa.

Hienointa tässä Stonehengen aikaisessa systeemissä on se, ettei se toteuta sellaisenan edes fysiikan lakeja. Minua oli tästä etukäteen varoitettu, mutta tuli silti hieman puun takaa, ettei F ole m*a. Paunoja ja jalkoja per sekunnin neliöitä ei voi sellaisenaan kertoa. Tai voi, mutta siitä ei tule voimaa. Pauna on kuulemma nimittäin painon eikä massan yksikkö, joten tarvitaan jotain, jonka nimi on "Slugs". Sillä kerrottuna homma toimii, mutta tuloksena on siltikin voima, jota mitataan paunoissa, joka vielä hetki sitten oli massan yksikkö. Että mitä?

En ole tällä mantereella leiponut, ja syykin on selvä. Eihän siitä äidin reseptillä mitään tulisi. Uunin kun vääntää 225 asteeseen, niin taikina ei edes ruskistu, vaikka pitäisit sitä viikon verran uunissa. Farenheit-asteikon takia täällä ei ulkolämpötilakaan montaa kertaa talvessa laske miinuksen puolelle. Toisaalta, kuten serkkuni asian ilmaisi: amerikkalaisen ja suomalaisen saunan lämpömittareissa on melko lailla samat lukemat...

Onneksi edes aika kuluu täällä samaa tahtia kuin Suomessa. Ai niin, paitsi että kello käy täällä pikkutunteja keskellä päivää, ja yö ja päivä erotetaan toisistaan päätteillä am ja pm. Ja jostain ihmeen syystä sunnuntai on   kalenterissa viikon ensimmäinen päivä. Täällä ei muuten paikkakuntien välisistä etäisyyksistäkään puhuta kilometreissä, eikä edes maileissa, vaan tunneissa.

Ok, pahalta näyttää. Esimerkiksi kaikki työstökoneet on varustettu tuumamitoilla, ja mittavälineissä on tuuma-asteikot.  Maito myydään gallonoittain ja olut 12 unssin pulloissa. Arkielämä ei varmasti tule luopumaan imperiaalisista yksiköistä, mutta tieteen saralla on alettava tekemään jotakin, ennen kuin joku sukkula taas tippuu pelkästään sen takia, että yksi puhuu milleistä kun toinen puhuu tuumista. Merkkejä hennosta järjen valosta on jo nähtävissä. Polttomoottorikurssilla ilahduttavan paljon laskuja lasketaan SI-yksiköillä, vaikka moottoreiden tapauksessa metrijärjestelmämaissakin kuulee usein puhuttavan niinkin eläimellisestä yksiköstä kuin hevosvoima. Täällä muuten ihan normaalisti teho lasketaan kertomalla vääntö ja kierrosluku keskenään ja jakamalla koko roska vielä maagisella luvulla 5252. Luennolla kysyttiin syytä tähän. Edes kukaan paikallisista ei tiennyt, ennen kuin kaava johdetiin taululla... 

Tähtilippu

Niitä on kaikkialla: lipputangoissa, talojen ikkunoissa, urheiluasuissa, virka-asuissa, mainoksissa, tuotteissa... Jenkit taitavat tosissaan pitää lipustansa, sillä lippua tykätään pitää esillä paljon ja mahdollisimman monissa paikoissa. Liputukselle ei näy olevan mitään ohjeita, tai ainakaan niitä ei juuri noudateta.

Täkäläiset villit liputuskäytännöt saivat minut perehtymään Suomen lipun liputuskäytäntöihin ja ohjeisiin. Niistä paljastui muutamia minulle entuudestaan tuntemattomia asioita, mutta hauskinta oli silti verrata siniristilipun heilutteluun annettujen ohjeiden toteutumista tähtilipun tapauksessa.

Mikä liputuspäivä oli 11. maaliskuuta? Vastaus: maanantai. Täällä on värit korkealla aina, ja enemmän on tietenkin aina parempi. Kaikilla suomalaisillakin on oikeus liputtaa Suomenlipulla, mutta silti lipun käyttö varsinaisten liputuspäivien ulkopuolella on vähäistä.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta liputus alkaa Suomessa aamukahdeksalta ja päättyy auringonlaskuun. En ole totta puhuakseni seurannut lasketaanko täällä liput yöksi, mutta epäilen vahvasti. Näitä lippuja vaan on joka paikassa niin posketon määrä, että niiden nostamisella ja laskemisella olisi merkittävä työllistävä vaikutus, jos se pitäisi tehdä aamuin illoin.

Suomen lippu hankitaan yleensä lipputangon mukaan: pitkään tankoon iso lippu ja lyhyempään vähän pienempi lippu. Tässäkin suhteessa Ameriikassa halutaan olla isompia. Tai ainakin eräs ravintolaketju haluaa. Tämän yhden lafkan liput ovat nimittäin järjestä laitaan ihan suhteettoman isoja mihin tahansa olemassaolevaan lipputankoon. Toisaalta, yli-ison lipun nähdessään tietää heti mitä sen alta löytyy, joten valtava lippu palvelee hyvin osana ravintolaketjun brändiä. Ylläolevat kuvat ovat roadtripin varrelta.

Houghtonissa paikallinen rautakauppa roikottaa tähtilippua vinotangossa liikkeen sisäänkäynnin vieressä. Heti ulko-oven edessä kulkee jalkakäytävä, josta lippu sulkee puolet. Kaiken lisäksi lippu on niin iso, että siihen voi tuulisempana päivänä sotkeentua. Tai kompastua.

Luulin nähneeni kaiken, kun Minneapolisin keskustassa tuli vastaan paloauto liput puskurin kulmissa liehuen kuin presidentin virka-autossa ikään. Mutta ei, Duluthiin vievän motarin varrella olleen levähdyspaikan lintulaudan pihapiiristä löytyi omat lipputangot...

Jostain muistan kuulleeni, ettei ainakaan Suomen lippua olisi sopivaa liputtaa samassa lippusalossa muiden lippujen kanssa. Täällä esimerkiksi Tech liputtaa surutta tähtilippua muiden lippujen, kuten osavaltiolipun tai koulun oman lipun kanssa samassa tangossa. Tuulisella säällä liput liehuvat suorana, jolloin yleensä paljastuu lippujen tökerö kokoero. Tyynellä ilmalla koko tangon mitalla roikkuvat rätit näyttävät siltä kuin talon kaikki pyykit olisi hinattu samaan salkoon.

Viimeisessä kuvassa on meidän talon lippu. Sen tehtävä oli tämän viikonlopun aikana liehua senior barrel -juhlien kunniaksi (niistä mehukesteistä joskus lisää. Huhhuh). Aina löytyy siis joku syy liputtaa. Puna-valko-siniset värit ovat siksi tangossa melkein aina. Kokeeko lippu inflaation, jos sitä liehutellaan koko ajan. Mitäpä sitten, jos olisi oikeasti aihetta osoittaa kunnioitusta? No, sitten voidaan vaikka laulaa lipulle. Kansallislaulusta ja sen tulkinnasta saisi monen sivun analyysin, mutta kuunnelkaapa nyt vaikka ensi alkuun ne kansallislaulun sanat ihan ajatuksella. Siellä ei lauletakaan vedestä ja rannasta, ei edes Mertarannasta. Sävel on kuulemma alunperin brittiläisestä juomalaulusta.

Pyhä Patrick

Nyt täytyy kyllä myöntää, että meni Pyhän Paten päivä täysin ohi. Kaikkialla näkyi valmistavia toimenpiteitä jo paria viikkoa ennen H-hetkeä: apilanlehtikoristeita ja vihreitä nauhoja baarien seinillä sekä kauppojen ikkunoissa, vihreällä mömmöllä kuorrutettuja pikkuleipiä, yms. Sitten mokoma juhlapyhä läjähtää sunnuntaille, baarit ovat auki kahdeksaan, ja homma on paketissa. Pelipaikoille ennen auringonlaskua (valomerkkiä) ehtineet kertoivat, että jostain sai kuulemma vihreäksi värjättyä kaljaa ja Guinness oli muuten vaan tarjouksessa.

Paljon melua tyhjästä? Tai ehkä en itse vaan osannut viettää juhlaa kunnolla. Sama juttu voi olla ulkomaalaisella turistilla, joka tulee Helsinkiin katsomaan Juhannusta ja näkee aution kaupungin. Lienevätköhän kaikki Patrickin juhlijat painuneet Irlantiin tai jonnekin muualle, missä ruoho on vihreämpää?

Viime tiistaina Minneapolisissa pääsin täysin sattumalta keskelle irkkutunnelmaa. Erään ostoskeskuksen aulassa oli käynnissä lasten tanssiesitys, jossa laitettiin jalalla koreasti riverdance-henkisen musiikin tahtiin. Jälleen pääsette nauttimaan kännykkäkamerani laadukkaasta videosta, ja tällä kertaa eritoten valikoivan mikrofonin tuottamasta audioraidasta (soi siellä kenkien kopinan takana oikeasti ihan taustanauhakin). Toisaalta, taivaan kiitos, ettei videosta erotu, kuinka paljon laastia pienten tyttöjen naamaan oli lääpitty...

SBR, osa 5: kuin kotiin palaisi

Keskiviikkona homman nimi oli paluumatka Minneapolisista Houghtoniin. Tällä kertaa sää oli aivan toisesta maailmasta kuin menomatkalla: sateesta ei ollut tietoakaan, vaan aurinko paistoi täydeltä terältä. Valitsimmekin kohti Duluthia ja Lake Superiorin rantaa vievän tien, sillä lake effect snowta ei ollut tiedossa.

Tie Duluthiin oli nopeaa, 70 mailia tunnissa ajettavaa hyväkuntoista motaria. Onneksi oli, sillä maisemat tällä reitillä olivat hyvin yksitoikkoiset. Jälkeenpäin ajateltuna joku pienempi tie olisi saatanut olla maisemien ja tapahtumien kannalta viihdyttävämpi vaihtoehto. 

Minneapolisista Duluthia kohti lähdettyämme piti kääntyä heti 141 mailin kuluttua oikealle... Sitten oltiinkin Duluthissa.

Kaupunkiin laskeutumisessa oli jotain samaa havinaa kuin pohjoisen suunnasta Rovaniemelle saapumisessa. Otin näistä sykähdyttävistä näkymistä parikymmentä kuvaa, mutta kirkas auringonvalo teki kokemattomalle kuvaajalle tepposet: melkein kaikissa kuvissa oli näyttävä heijastus kojelaudan turvatyynyvaroitustarrasta.

Duluth osoittautui oikein sieväksi teollisuus/satamakaupungiksi. Vaikka ajoimmekin vain highwayta pitkin suoraan kaupungin läpi, oli nähtävää yllin kyllin. Kuvassa näkyvät rakennelmat ovat rautatiesiltoja.

Rautatiet päättyivät satamaan tällaisille korkeille silloille. Kuvasta ei ihan täysin käy ilmi, miten valtavan kokoisia nämä rakennelmat olivat.

Satamassa kyhjötti myös pikkuruinen bucket wheel excavator. Taustalla häämöttää komeahko silta, jota pitkin pujahdimme Wisconsinin puolelle.

Satama jatkui pitkälle Duluthista itään. Duluthista pääsee kuulemma valtamerialuksella suoraan Atlantille asti, joten sataman suuruuden ja tärkeyden ymmärtää. Laiturissa oli useita aluksia. Bongasin ainakin tämän "American Victoryn" ja viereisessä pilttuussa olleen "American Spiritin".

Wisconsinin puolella vastassa oli metsää, metsää ja enemmän metsää. Metsän keskellä oli järviä, joiden jäällä oli paikalliseen tapaan pilkkimökkejä tai telttoja. Harmikseni en saanut niistä edustuskelpoisia kuvia. Sen sijaan sain kuviin muutamia avainlipputuotteita keskeltä Wisconsinin metsiä:

Suomalaisia Ponssen metsäkoneita! Wisconsinissa! Torilla tavataan!

Paikasta nimeltä Wakefield löytyi tällaiset nähtävyydet. Vähät jo tuosta toteemipaalusta, mutta katsokaa, kuinka hieno joulukuusi sen vieressä on! Tähti ja kaikki.

Muitakin ihmeellisyyksiä näkyi matkan varrella. Tämä oli yksi monista kasinoista, jotka sijaitsivat täysin keskellä ei-mitään. Näille kasinoille oli kyllä hyvät opasteet, joten ehdin kaivaa kameran valmiiksi ja ottaa kuvan. Monta sympaattista pikkupaikkaa jäi kuvaamatta, kun kylä meni ohi ennen kuin kamera oli valmiina. Yhdessäkin Ewen-nimisessä paikassa oli pari hassua taloa ja Ford-jälleenmyyjä. Ei niin pientä ja nuhruista paikkaa olekaan, etteikö sieltä local Ford dealer löydy!

Houghtonia lähestyttäessa alkoi lumen määrä tien ohessa silminnähden lisääntyä. Ja se oli puhtaan valkoista. Sitä oli satanut poissa ollessamme lisää! Lumivallien korkeus kannattaa suhteuttaa kuvassa olevan auton kokoon ja muistaa samalla, että eletään maaliskuun puoliväliä Sveitsin korkeudella. Autolla ei päässyt pihaan, koska pihatien liittymässä oli yli puolimetrinen aurapenkka. Talon rappusillakin oli polveen asti lunta, sillä kaikki kämppiksetkin olivat olleet spring breakilla eikä kukaan ollut tehnyt lumihommia. Keliolosuhteiden puolesta vaikein etappi roadtripillämme oli siis viimeiset viisi metriä autolta talon ovelle...

Roadtrip oli näin saatu onnellisesti päätökseen. Kuvamateriaalista tulen tekemään vielä muutaman kollaasin, jotka julkaisen myöhemmin tässä blogissa muissa yhteyksissä, jossa ne palvelevat paremmin kokonaisuutta. 

Minulle tämä oli huikein roadtrip ja paras spring break ikinä, eikä arvoa vähennä yhtään se, että ne olivat lajissaan ensimmäisiä.

SBR, osa 4: Mpls ja NHL

Tiistaina päätimme jättää auton parkkiin. Lähdimmekin tutkimaan Minneapolisin keskustaa jalkaisin. Majapaikasta oli downtowniin muutama maili, mutta raittiissa kevätilmassa matkan taittoi mielellään apostolinkyydillä.

Alkumatkasta kuljimme University of Minnesotan kampusalueen läpi. Yliopiston rakennuksia riitti kahta puolta jokea, joten mistään pienestä kampuksesta ei ollut kyse. Opiskelijoitakin U of M:ssa on monin verroin se mitä Aallossa, Techistä puhumattakaan. Saatoin kävellessäni tulla ohimennen ajatelleeksi minkälaista olisi olla ison kaupungin isossa yliopistossa opiskelemassa. Turha tällaisia on miettiä. Voin kysellä sitä yhdeltä  isommasta koulusta valmistuneelta proffaltani heti sen jälkeen kun olemme maanantaina saaneet spring breakin kalajutut kerrottua.

Kampuksen ja jokirannan välissä korkealla jokitöyräällä mutkitteli tie, josta oli mukavat maisemat. Edessäpäin häämöttää määränpää: Minneapolis downtown.

University of Minneapolisin urhelujoukkue on nimeltään Gophers (taskurotat). Joukkueen tunnus on iso M-kirjain, kuten tarkkavaisimmat jo saattoivat huomata katsomalla oheista Mississippijoen ylittävästä sillasta taltioitua kuvaa. Täten ehdotan, että Aalto-yliopistonkin tulee pyrkiä samanlaiseen näkyvyyteen maalaamalla Lehtisaaren silta herra-ties-minkäväriseksi ja teippaamalla siihen helvetin isot A!-logot.

Siltoja Minneapolisissa riitti. Useimmat olivat moottoritiesiltoja.

Minneapolisin keskustassa on ollut muinoin saha ja ainakin yksi mylly. Näin siksi, että kaupungin kohdalla on sopivasti ollut koski, josta on saanut voimaa siipirattaaseen. Vai olisikohan sittenkin niin, että koski on ollut siellä ennen kaupunkia ja teollisuutta?

Niin taikka näin, yksi komeimmista silloista oli tämä kosken alapuolella sijainnut kevyen liikenteen käyttöön pyhitetty kiviholvisilta. Sillan rakenne ja linjaus kuitenkin haiskahtavat vahvasti entiseltä rautatiesillalta, jolta oli rullattu kiskot talteen. Kuvassa näkyy myös hassunnäköinen voimalinjan pylväs. Kamerassa tai tietokoneesi grafiikkaohjaimessa ei liene mitään vikaa, vaan pylväs näytti oikeastikin siltä, että pyöreää muotoa oli approksimoitu hieman liian alhaisilla grafiikka-asetuksilla...

Kuvan valkea silta edusti tuoreempaa rakennuskantaa. Kyseessä on highway 35:n silta, jonka edeltäjä romahti Mississippiin vuonna 2007 surmaten 13 ihmistä. Uusi silta suunniteltiin ja rakennettiin ennätysnopeudella ja se oli käytössä jo noin vuoden kuluttua tapahtumasta.

Siltaturman uhreille on pystytetty muistomerkki sillan läheiseen puistoon. Menehtyneiden nimet ja elämäntarinat on kerrottu lyhyesti pystytolpissa. Isossa kivessä on hakattuna onnettomuudesta selvinneiden nimet ja joitain mietelauseita. Muistomerkissä itsessään ei mainita, minkä takia se on olemassa. Ei päivämäärää, ei mitään.

Traagisesta onnettomuudesta huolimatta Minneapolisissa tunnutaan pitävän silloista. Jopa niin paljon, että niitä viritellään kuivallekin maalle talojen väliin. Nämä ns. skywayt luovat keskustan liiketilojen ja kauppojen välille verkoston, jota pitkin pääsee liikkumaan monen korttelin päähän ilman että tarvitsee altistua raittiille ulkoilmalle.

Vaikka Minneapolis ei mikään Manhattan olekaan, tuovat korkeat rakennukset kieltämättä suurkaupungin tuntua. Keskeltä kuvaa alkaa Nicollette Mall (Nicorette in Finrand), jonka varrelle on keskittynyt suurin osa keskustan kaupoista. Vasemmalla vinkeännäköisen julkisivun omaavan rakennuksen edessä oli "syövästä selvinneiden puisto".

Yksi kaupungin monista kirjastoista oli myös mielestäni melko komea.

Olikohan tämä Minneapolisin musiikkitalo? En tiedä. Hauska idea joka tapauksessa, ettei kaikkien seinäpintojen tarvitse olla mainosten peitossa.

Kaksi kuukautta olen viettänyt Jenkeissä, ja nyt vasta näen tällaisen stereotypisen amerikkalaisen koko perheen elokuvista tutun farmariauton ensimmäistä kertaa. Kannatti käydä Minneapolisissa!

 Höh. Mutkat piti jättää ulos...

Iltaohjelmassa oli puhdasta huikeutta NHL-lätkäpelin muodossa. Vastakkain olivat Minnesota Wild ja Anaheim Ducks - tämän päivän änärijoukkueista ne suomalaispitoisimmat. Serkku oli päässyt piireihin ja hankkinut meille liput 65 amerikansuomalaisen ryhmästä, joten myös lehtereiden puolella oli suomalaiskonsentraatio kohdillaan.

Joukkueet alkulämmittelyn aikana jäällä. Kuudestoista muurahainen vasemmalta on Anaheimin numero 8.

Let's play hockey! Peli pääsi alkamaan, ja tehtiin siellä muutakin kuin tapeltiin (toki tietysti sitäkin). Maaleja nähtiin neljä, joista kolme hyväksyttiin. Ensimmäinen, kotijoukkueen hylätty maali aiheutti hurjan buuausmyrskyn, kun hylkäyspäätöksen jälkeen monitorissa pyörineestä uusinnasta näki lehtereille saakka, että kiekko oli kokonaan viivan yli. Kotijoukkueen kahden erän hallinnasta ja johdosta huolimatta Anaheimin suomalaiset olivat lopulta ne, jotka maalisyötöillään siivittivät vierasjoukkueen voittoon ja latistivat kotiyleisön tunnelman. Minä en valittanut. Olen nähnyt livenä, kun Teemu Selänne tekee uransa 1424:nnen NHL-tehopisteen.

Toisen erän awkward silencen aikana suomalaisdelegaatio lauloi onnittelulaulun Mikko Koivulle, joka juuri meille sopivasti täytti pelipäivänä 30 vuotta. Hallin muu 18800-päinen yleisö ymmärsi ilmeisesti sävelestä mitä oli tekeillä, ja antoi kohteliaat aplodit esityksellemme. Tai Mikolle.

SBR, osa 3: Wabashan kotkat

Olimme kuulleet, että Mississippijoen ympäristössä voi hyvällä tuurilla nähdä merikotkia. Serkulta saimme tietää paikasta, jossa niitä näkee takuuvarmasti. Päätimekin suunnata maanantaina Mississippiä alavirtaan ja kohti Wabashan kotkakeskusta. Minneapolisista sinne oli vajaan parin tunnin ajomatka, joten pienehkön roadtripin tuntua oli jälleen ilmassa. Maisemat olivat vuoroin komeita ja vuoroin kauniita:

Välillä oli edessä vähän kapeampaa ja toisinaan taas leveämpää tietä. Yllä olevassa kuvassa toisen ajosuunnan kaistat menevät vasemmalla näkyvässä eri kallionleikkauksessa. Varsinkin mäissä oli useampia kaistoja tarjolla, jotta raskas liikenne pääsee ryömimään rauhassa mäet ylös.

Yön aikana oli satanut lunta, joten aurauskalusto oli liikkeellä.

Red Wing -nimisen kaupungin keskustaa.

Mississippi virtaa Red Wingin ja Lake Cityn välisen osuuden melkoisen leveänä. Hiljaisesta virtausnopeudesta johtuen joki oli päässyt jäätymään.

Lake Cityn keskustassa patsasteli (kirjaimellisesti) tämän näköinen hemmo. Tempauksen tarkoitus jäi mysteeriksi.

Vaikka muita kuvia katsellessa saattaakin luulla, että olimme tien päällä aivan yksin, niin se ei ollut aivan koko totuus. Oli siellä muutakin liikennettä. Meitä peesaili pitkän matkaa tällainen komea ilmestys, ja hyvin tuntui pysyvän mukana, vaikka nopeus nousi välillä kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa.

Vihdoin saavuimme Wabashaan. 

Kylän suurin nähtävyys on aivan joen rannalla sijaitseva kotkakeskus, joka kerää tietoa kotkista ja tutkii niiden elämää. Meille kerrottiin, että keskuksessa pidettiin aina muutama kotka näytillä, joten kotkien näkeminen oli taattu. Kotkien tarhaus oli silti toteutettu tavalla, jota en osannut millään tapaa odottaa: laitoshoidossa olleet viisi kotkaa olivat "terraariossa", joka oli erotettu aulasta lasiseinällä. Vielä enemmän järkytyin, kun näin turisteja lasiseinän väärällä puolella kuvaamassa kotkia kännykkäkameroillaan.

Kyllä. Terraarioon pääsi astelemaan avoimesta ovesta sisään. Kotkat olivat noin metrin mittaisessa talutushihnassa. Ne eivät kavahtaneet ihmisiä millään tavalla. Pidempikätinen kaveri olisi saattanut yltää rapsuttamaan kotkaa kävijöille rajatulta alueelta käsin. Niitä nokkia ja kynsiä katsellessa päätin kuitenkin jättää rapsuttamatta. Veljelläni oli huonoja muistoja vuosien takaa erään eläintarhan kalkkunoiden kohtaamisesta, joten hän tyytyi kuvaamaan lintuja turvaetäisyyden päästä. Ja hyvin kuvasikin:

Keskuksen asukkaisiin kuului neljä valkopäämerikotkaa sekä yksi maakotka. Kaikki laitoksen kotkat olivat lentokyvyttömiä. Monen kotkan kohtalona oli ollut autokolari, kun tien varteen jäänyttä raatoa syömään tullut kotka oli yrittänyt puolustaa ateriaansa autoa vastaan - tuhoisin seurauksin. Kotkille oli annettu paikka kotkakeskuksesta siinä tapauksessa, mikäli leikkaukset eivät olleet auttaneet niitä siivilleen.

Kotkat tähystivät ikkunoista ulos joelle. Kun ikkunan toisella puolella liihotteli kotka, alkoi sisätiloissa infernaalinen kiljunta: tunkeilija reviirillä! Ja niitä kotkia oli ulkonakin joka paikassa. Wabashan kohdalla jokiuoma on kapea ja virta verrattain vuolas, joten avovettä löytyy läpi talven. Se tuntuu houkuttavan kotkia puoleensa, sillä veden ääreltä löytyy runsaasti ravintoa. Keskuksen läheltä kulkevan rantabulevardin viereisissä puissa päivysti pari kotkaa, jotka eivät säikkyneet vähääkään, vaikka niitä kuvasi melkein suoraan alapuolelta:

Eikä tässä vielä kaikki! Keskuksen kotkia ei ruokittu terraariossa, vaan hoitaja vei ne vuorotellen viereiseen auditorioon lounastamaan. Auditoriossa ihmiset saivat kuvauttaa itsensä kotkan kanssa - jos uskalsivat sen jälkeen, kun näkevät otuksen pistelevän jänistä poskeensa luineen päivineen.

Vierailu kotkakeskuksessa oli erittäin hieno ja sykähdyttävä kokemus. Wabashaan kannattaa pysähtyä hetkeksi, mikäli Mississippin laaksossa on kulkemassa. Kotkakeskus ympäristöineen ansaitsee virallisen hyväksyntäni. Amerikankotka liitää!

SBR, osa 2: Mall of America

Sunnuntaina vietimme laatuaikaa Mall of Americassa serkun ja hänen eskari-ikäisen tyttärensä kanssa. Vaikka allekirjoittaneen omista eskariajoista alkaa olla kohta kaksikymmentä vuotta, oli maailman suurimmasta ostoskeskuksesta todella helppo löytää kaikenikäisille sopivaa ja mieleistä tekemistä: kompleksin keskellä oli nimittäin huvipuisto vuoristoratoineen ja tukkijokineen. Välillä käytiin kierros parissa tarkoin valitussa kaupassa ja sitten taas syöksyttiin tukkijokea alas. Nälän yllättäessä haukattiin hieman evästä ravintolatasanteella ja heti kohta perään piti jo mennä vuoristorataan.

Tämä betoniunelma on toinen kahdesta Mall of American parkkihallista.

Lego-kaupan "irtokarkkihyllyssä" oli valinnanvaraa.

Kauppakeskuksen sisällä avautui näkymä huvipuistoon.

Mall of Americassa käydessään pitää tietää mitä aikoo ostaa ja mistä, tai muuten runsaudenpula yllättää takuuvarmasti. Siinä vaiheessa voikin sitten vetäytyä miettimään tulevia ostoksia johonkin huvilaitteeseen. Meillä taisi käydä juuri näin, sillä kovin kevyet olivat ostoskassit paluumatkalla. Hauskaa taisi silti olla kaikilla. Ainakin minulla oli.