Magic Mountain

Seikkailu jatkuu! Chinatown-express tiputti minut takaisin hotellilleni Rosemeadiin, mutta minulla oli varaus hotellista Santa Claritasta, joka oli 30 mailia LA:sta pohjoiseen. Ilta alkoi hämärtyä, kun lähdin bussilla kohti Los Angelesin ydinkeskustaa. Ensimmäisen metroaseman havaittuani sujahdin maan alle, joten walk of famet sun muut jäivät minulta tällä kertaa näkemättä.

LA:n paikallisliikennen - Ilari: 1-1. Tällä kertaa ei tarvittu taksia! North Hollywoodin asemalla nousin maan pinnalle siinä toivossa, että internetistä löytämäni reittiohjeet pitäisivät paikkansa. No joo, asema oli sentään oikea, mutta jatkoyhteyden lähtölaituri oli vaihtunut moneen kertaan, eikä bussin numeroa vastaavaa laituria oltu merkitty lainkaan muualle, kuin aseman infotauluun. Illan viimeisen vuoron olin katsonut lähtevän klo 21:03, ja siihen oli vielä tunti aikaa. Pyörin asema-aukiolla kuin puolukka Pihlströmissä, mutta oikean numeroista bussia ei osunut silmään laiturialueella eikä kadun varren pikapysäkeillä. Yritin kysellä ohikulkijoiltakin, mutta kukaan ei oikein tuntunut tietävän. Tai olevan selvin päin. Yksi neitonen halusi ostaa pilveä. En myynyt.

Vihdoin yksi Jorge lopetti puhelunsa ja tuli juttelemaan. Oli kuullut minunkin menevän samaan suuntaan ja päivitteli itsekin, kuinka edellinen bussi oli lähtenyt ennen aikojaan. Samaan aikaan kadun varteen pysähtyikin toivomamme bussi – puoli tuntia etuajassa! Kävi tosin ilmi, että tämä oli kello kahdeksan bussi, joka oli melkein 40 min hitaassa, mutta minua se ei haitannut. Santa Clarita transport: "mañana, mañana!"

Kyyti oli edullinen: vain 2,5 dollaria. Yritin kysellä kuskilta kuinka läheltä bussi kulkee hotelliani ja missä minun pitäisi jäädä pois. Kuski ei tiennyt edes sitä, missä hotellini oli, mutta hän ja eturivin matkustajat kaivoivat puhelimensa esille ja alkoivat soitella kavereitaan läpi kysellen tiesikö joku heistä. Varsin avuliasta, sanoisin. Lopulta saavuimme päätepysäkille Santa Claritan Valencian terminaaliin, missä bussikuski riensi kysymään asemapäälliköltä menettelyohjeita. Pienen palaverin jälkeen molemmat pahoittelivat, että bussi oli myöhässä ja kaikki jatkoyhteydet olivat jo lähteneet. Asemapäällikkö tarjoutui kuitenkin viemään minut mailin päähän hotellilleni. Tämä kelpasi minulle. Santa Claritasta jäi avulias ja ystävällinen ensivaikutelma.

Seuraavana päivänä heräsin intoa puhkuen. Kalifornian aurinko valaisi sen, mitä iltapimeässä hotellille saapuessani en nähnyt:

Siispä matka hotellin aamiaisbuffetin kautta kohti huvituksia. Ja niitähän Magic Mountainilla riittää! Ensimmäinen kohteeni oli Revolution-vuoristorata. Revolution oli ensimmäinen vuoristorata, joka kiersi pää-alaspäin-silmukan. Legendaarista. 70-luvulla rakennettu rata oli edelleen vedossa ja antoi hyvät kyydit.

Seuraavaksi yritin mennä ajamaan puuvuoristorata Apocalypsen, mutta se oli ilmeisesti teknisen vian takia suljettu. Jatkoinkin matkaa Riddlers Revengelle, joka on maailman korkein, pisin ja nopein seisoma-asennossa ajettava vuoristorata, jossa on myös lajityyppinsä suurin silmukka ja korkein yksittäinen pudotus. Jostain syystä laitteeseen ei ollut juurikaan jonoa, joten pääsin sukkelasti kyytiin. Kyyti oli hurjaa, ja hurjan hauskaa, sillä en ollutkaan ennen ollut seisoma-asennossa vuoristoradan kyydissä.

Suuntasin puiston pohjoisosaan ja etsin samalla kioskia, josta saisin juotavaa. Olin ollut puistossa ehkä tunnin ja siihen mennessä olin ehtinyt juoda jo litran vettä (ja hikoilla varmasti viisi litraa). Seuraavan laitteen jonotus mutkitteli bambupöheikössä, jossa paikalliset ihmisolennotkin pysyttelivät visusti risujen tarjoamissa varjoissa. Näin erään edelläni jonottavan kaverin katsovan puhelimestaan säätietoja, joiden mukaan lämpötila oli puolen päivän tietämillä 97 Farenheit-astetta. Se on myös ihan tarpeeksi monta Celsius-astetta...

Lyhyen jonotuksen päätteeksi pääsin Goliath-vuoristoradan kyytiin. Tässä vaiheessa olisi varmasti viimeistään tarpeellista selittää, miksi vouhotan näistä vuoristoradoista ja huvipuistosta: ala-asteikäisenä tutustuin tietokonepeliin nimeltä Roller Coaster Tycoon. Pelin ideana on rakentaa huvipuistoja, ja nimensä mukaisesti vuoristoradat ovat suuressa roolissa. Jäin pelin ykkösosaan totaalisesti koukkuun, ja kakkososa oli vieläkin parempi! Siinä oli valmiiksi mallinnettuna Six Flags -huvipuistoja, joista yksi oli Magic Mountain. Vaikka peli on nyt jo yli kymmenvuotias, oli Goliath yksi maamerkeistä jo tuohon aikaan. Nyt pääsin oikeasti itse sen kyytiin! Ja minkälaiseen kyytiin pääsinkään: alun hurjat pudotukset kiihdyttivät vaunut vauhtiin, ja ajoviima muotoili naaman uuteen uskoon. Lopun vaakasilmukka tuotti siinä määrin g-voimia ja sen verran pitkäkestoisesti, että viimeisen puolen kierroksen aikana alkoi silmistä näkökenttä kaventua, kun veri pakeni yläkerrasta jalkoihin.

Kun Goliath-kyydin jälkeen sain taas jalat kantamaan, suuntasin testaamaan Colossuksen. Vanha vuoristorata oli varsin primitiivinen kokemus, mutta mielestäni hävisi Lintsin vanhukselle jarrumiehen mitalla. Seuraavana vuorossa oli Scream, johon jonotin yli puoli tuntia. Minulla ei ollut kelloa mukana, mutta  pystyin arvioimaan kuluvaa aikaa, sillä jonotuksessa ja asemalla soi Daruden Calm Before The Storm -albumi, jonka ehdin kuulla yli puolen välin. Torilla tavataan. Itse vuoristorata oli varsin mukava ajokokemus, vaikka tämä rata ei mitään ennätyksiä pidäkään hallussaan.

Seuraavaksi oli vuorossa legendaarinen Batman The Ride. Rata näyttää vaunjen osalta samalta kuin Särkänniemen tornado, mutta siihen yhtäläisyydet sitten melkein jäävätkin. Batmanin kyyti on erittäin raju ja matkustajaa viedään tiukkojen käännösten kautta silmukasta toiseen. Vähän hengästytti kyydin päätteeksi, ja rystysten iho oli valkoinen vielä pari minuuttia junan pysähdyttyäkin :D

Magic Mountainilta löytyy myös Linnanmäen Kirnua vastaava laite, Green Lantern. Koska olemme Amerikassa, on täkäläisen Kirnunkin oltava hieman isompi, ja siinä olikin enemmän korkeutta sekä yksi ylimääräinen lenkki suomalaiseen serkkuun verrattuna. Se ylimääräinen lenkki mentiin koko matkalta pää alaspäin, mikä ei mielestäni ollut mukavin tapa edetä. Väittäisin, että Lintsin Kirnu on onnistuneempi laite, vaikkakin on pienempi.

Amerikankirnusta selvittyäni jatkoin matkaa kohti korkkiruuvirata Viperiä ja X2:ta. Viper ei ollut mitenkään erikoinen, mutta X2 sen sijaan oli. Rakenteeltaan rata on kuin kirnu kolmanteen potenssiin, eikä kyydissä istuessaan oikein aina tiennyt miten päin oli. Ihme vekotin, mutta tulipahan käytyä.

Sitten koitti hetki, johon piti valmistautua kuin parhaimpaankin urheilusuoritukseen. Vuoristorata Tatsuun oli opasteiden mukaan melkein tunnin jono. Siispä litran pullo vettä kioskista ja jonon jatkoksi, mars. Jonon alussa virkailija antoi kävijöille järjestysnumeroidut boarding passit, jotka kerättiin laitteeseen noustessa pois. Tällä ehkäistiin jonossa kiilaamista, mikä on ilmeisesti ollut isokin ongelma, sillä aina löytyy ihmisiä joita ei tunnin jonottelu kiinnosta. Jonotusaika taisi lopulta olla yli tunnin, sillä ollessani jo ihan jonotuksen loppumetreillä tuli laitteeseen jokin tekninen vika, jota piti hetken aikaa etsiä ja korjata. Tämän jälkeen viivästystä aiheutti vielä edessäni jonottanut pienen henkilöauton kokoinen mies, joka ei mahtunut vaunun penkkiin. Oli jopa hieman koomisen näköistä, kun kaksi huvipuistotyöntekijää yritti voimalla painaa turvakaarta alas siinä onnistumatta. Mahtoi kaveria jonkin verran hatuttaa, kun oli sen tunnin tuota varten seissyt jonossa...

Tatsu on oman lajinsa korkein, pisin ja nopein vuoristorata. Kyytiläiset roikkuvat suurimman osan matkaa radan alapuolella naama maata kohden. Yhden ns. Pretzel-silmukan ajan mennään vaihtelun vuoksi selällään maaten, mikä tuntui varsin höpöltä. Kannatti jonotella!

Tatsun jälkeen käväisin nopeasti vielä kokeilemassa "Superman: Escape from Krypton" -nimisen härvelin, joka tykittää kymmenen ihmistä samassa pulkassa selkä edellä täysin epäortodoksista vauhtia ensin vaakatasossa tunnelista ulos ja sitten pystysuoraa mäkeä ylös. Paluumatka tapahtuu samaa reittiä. Tolpan nokassa tapahtuvan suunnanvaihdoksen aikana kutittelee sisuskaluja mukavasti.

Illan päätteeksi hain vielä kameran säilytyslokerosta ja napsin tähänkin raporttiin päätyneet kuvat. Näköalatornista oli hyvät maisemat, mutta tasanteen ikkunat oli pesty viimeeksi ehkä sisällissodan aikoihin. Tämä rajoitti jonkin verran kuvaamista. Illan tullen oli vielä pakko pistää ylimääräiset kamppeet takaisin säilöön ja mennä ajamaan Goliath vielä kerran. Aurinko oli jo laskenut ja puistoon syttyivät lukuisat pienet valot, kun junani lähti illan viimeistä kertaa mäen päältä laskuun.