Windy City

En ole ollut Houghtonissa enää moneen päivään. Lähdin sunnuntai-iltana suorittamaan mahdollisimman vaikeaselkoista maastavetäytymistä. 

Matka vei ensin bussilla Chicagoon. Yön yli kestänyt bussireissu oli juuri niin mielenkiintoinen kuin saattoi odottaa. Ensinnäkin, bussiyhtiön nimi oli Indian Trails. Olen jostain lukenut, että inkkareita ei olisi korrektia kutsua inkkareiksi, vaan natiiveiksi amerikkalaisiksi. Nimi sai kuitenkin aivan uuden merkityksen, kun huomasin, että Houghtonista lähdettäessä olin bussin ainoa ei-intialainen matkustaja...

Toisekseen, aamuneljän aikoihin oli pidempi pysähdys Escanabassa. Ainakin bussia käyttävien kansalaisten osalta kyseinen kaupunki on jumiutunut pahasti 80-luvulle. Keski-ikäiset naiset kulkivat sätkä huulessa, farkkujen vyötärö kainaloissa ja tukka vähintään kuuden tuuman korkeuteen tupeerattuna. Miehiä oli liikkeellä vähemmän, mutta heillä oli reikäiset, vaaleat farkut ja räikeänvärinen tuulipuvun takki. Puistattavan stereotyyppistä.

Bussin lähtöä edeltävässä lippujen tarkastuksessa eräs matkatoveri ei meinannut ymmärtää, mikä on matkalippu. Bussikuski päästi hänet bussiin sisään, ohjasi muut matkustajat ulos ja näppäili puhelimeen 911. Pian oli trooperit paikalla, ja bussin sisältä alkoi kuulua ankara käskytys "Spit it out! What did you swallow? Spit it out now!". Kaveri oli kai vetänyt koko purkillisen kerralla, kun näki poliisien saapuvan. Hiippari tuotiin raudoissa pihalle, ja juuri kun olimme pääsemässä jatkamaan bussimatkaa, saapui ambulanssi asemalle. Näin Escanabassa klo 3:55-4:45 am.

Loppumatka meni vähemmän värikkäästi, ja saavuin Chicagoon aikataulussa. Vein romppeet aivan downtownissa sijaitsevaan hostelliin ja lähdin tutkimaan ympäristöä. Odottelin paria kaveria saapuvaksi kaupunkiin samana iltana, mutta he viestittivät juuttuneensa ruuhkaan, joten jatkoin harhailua vielä jonkin aikaa yksin. Tai olihan minulla kamera seurana:

Heti hostellin nurkalta kulki metro. Nuista lähti todella asiallinen kiskokalustoääni: oli laipansuhinaa ja lovipyörän kolkotusta.

Korkeita on talot. Korkeampi nuista on itse asiassa amerikan korkein rakennus, Willis Tower.

Kavereita ei vieläkään näkynyt, joten hiippailin rantapuistoon. Siellä oli varsin näyttävä suihkulähde ja korkeita pilvenpiirtäjiä ihan heti puiston reunalla. Yhden talon katolla luki Borg Warner.

Puistossa oli hyvin hoidettuja puita ja pensaita. Eikä roskia missään! Todella puhdas kaupunki oli Chicago ainakin ydinkeskustan osalta.

Mutta näitä vesivuoto-ongelmia niillä on muuallakin kuin siellä rantapuistossa. Tämä epämääräinen möhkäle tihkui vettä vähän joka taholta.

Chicagossa oli jo mukavan keväistä. Kukkia oli istutettu paljon ja puut kukkivat ihan muuten vaan.

Sitten vihdoin ja viimein saapuivat kaverit kaupunkiin. Olimme menossa ensin syömään ja sen jälkeen Willis Towerin näköalatasanteelle katsomaan auringonlaskua. En ollut itse vastuussa suunnistamisesta, joten pieleenhän se meni ja huolella. Noin maili ylimääräistä kävelyä kasvatti kuitenkin ruokahalua kummasti.

Ruokahalu saatiin sammutettua pitsalla. Harvoin on neljä henkeä syönyt itsensä kylläiseksi yhdestä kiekosta, mutta mahdollista se on, jos pitsa on näin paksu...

Sitten kiivettiin torniin. Onneksi hissillä, eikä portaita. Matkaa oli 103 kerrosta. Tältä se näytti jalkojen alla:

Auringonlasku oli näkemisen arvoinen. Hieman oli taivas ehtinyt pilveen, mutta se saattoi jopa tehdä ilmiöstä vielä hienomman. Tornin länsireunalla olikin tunkua, kun kaikki halusivat kuvata auringonlaskua. Yritin kurotella kamerallani mahdollisimman lähelle ikkunaa, jotta heijastuksia ei tulisi mukaan kuvaan. Monta kuvaa meni taas kameran säätöjä opetellessa pieleen, mutta oli joukossa julkaisukelpoistakin materiaalia.

Seuraavan päivän valjetessa ehdimme nopeasti käväisemään kaupungilla vielä uudemman kerran, ennen kuin

minun piti jo rientää lentokentälle kohti uusia seikkailuja. Parin tunnin kävelykierrokselta tarttui kameraan lukuisia valokuvia lähinnä rakennuksista:

Näissä taloissa oli autotallit veneille alakerrassa. Autoja säilytettiin ihan normaalisti alempien kerrosten parvekkeilla.

Nämä Magnificent Mile -ostoskadun eteläpään rakennukset olivat mielestäni hienoja, joten otin niistä kuvan. Poikkesivat lasikuutiotyylistä edukseen.

Tällaisia ei näkynyt Michigan Techin kampuksella. En tiedä, mikä on näiden todellinen tarve tai kuinka paljon näitä käytetään Chicagossa. Ainakin ydinkeskusta jätti minulle varsin turvallisen vaikutelman.

Niin kiire ei lentokentälle ollut, etteikö olisi Cheesecake Factoryn kohdalle osuessa ehtinyt yhdet palaset maistamaan. Hyvää oli porkkanakakku, ja söin lautasen kiltisti tyhjäksi.