Cedar Point

Minneapolisista lähdin yön selkään bussilla. Kuudentoista dollarin hintainen bussi oli hienompi bussi kuin mikään Greyhound matkallani, mutta sateisella parkkipaikalla sijainnut bussiterminaali jätti toivomisen varaa.  Aamulla bussi saapui Chicagoon tunnin myöhässä, sillä joku muukin oli tiistaiaamuna klo 7 aikoihin moottoritiellä liikenteessä. Iltapäivällä jatkunut bussimatka Chicagosta eteenpäinkin sujui kommelluksitta, mitä nyt perille tultiin taas tunnin myöhässä tietöistä johtuen.

Perillä tarkoitti tällä kertaa Ohion Sanduskya Erie-järven rannalla. Mikä ei kuulu joukkoon: Chicago, Los Angeles, Las Vegas, San Francisco, Minneapolis ja… …Sandusky? Minäpä selitän:

Homman nimi seuraavat kaksi päivää tulisi olemaan Cedar Point, America’s Roller Coaster Capital. Paikka on julkisilla kulkuvälineillä varsin kivulias saavuttaa, ja kävellen lähes mahdoton, kuten sain vielä huomata.

Olin varannut yösijan Hotellista läheltä Cedar Pointin läntistä sisäänkäyntiä. Puisto sijaitsee niemenkärjessä, joka on yhteydessä mantereeseen kahden kannaksen ja niiden kautta kulkevien teiden kautta. Oli lämmin ja aurinkoinen ilma, joten päätin kävellä vajaan kolmen mailin matkan puistoon. Vastaani tuli nopeasti kyltti, joka toivotti lämpimästi tervetulleeksi Cedar Pointiin.

Seuraava kyltti kielsi vähemmän lämpimästi jalankulun ja pyöräilyn tiellä, jota pitkin olin kulkemassa puistoon. Ajattelin, että tämä on taas näitä yksinkertaisia amerikkalaisia ja heidän asianajajiaan varten pystytetty ”käytä turvavyötä” tai ”jarruta alamäessä” –tyylinen kyltti itsestäänselvästä asiasta, joka pitää kuitenkin joka kerta ilmoittaa kirjallisena, ettei kukaan vaan pääse sanomaan ettei tiennyt asiasta. Päätin soveltaa ja kävellä tien pientareella, joka oli puolitoista metriä leveä sorakaistale ja siinä kulki hyvin tampattu polku: joku muukin oli soveltanut sääntöjä.

Olin kannaksen puolessa välissä, kun vastaan tuli silta. Päätin kurkkia sillalta veteen, jos vaikka vedessä näkyisi kaloja. Ei näkynyt kaloja, näkyi käärmeitä! Lukuisia noin 70-80 senttisiä käärmeitä uimassa sillan ali. Päätin jatkaa matkaa, ja pian littaantuneita käärmeitä näkyi jo tien pinnassa. ”Tervetuloa Cedar Pointiin”. Kiitos… Siirryin hieman kauemmaksi nurmikon reunasta ja pidin katseen tiukasti noin kaksi metriä tennarinkärkieni etupuolella tarkkaillen pitkulaisia mustia olioita, kuten köydenpätkiä ja nippusiteitä (yllättävän moni asia voi näyttää käärmeeltä).

Olin jo melkein kannaksen lopussa ja puiston portti häämötti edessäni, kun takaa kuului torven törähdys. Värikäs, Cedar Pointin logoilla varustettu bussi pysähtyi, avasi oven ja otti minut kyytiin. Bussikuski huusi, ettei tiellä saa kävellä. Kysyin häneltä, että kävelinkö muka tiellä, vai pientareella. Kuski hieroi kämmenellä otsaansa kuin edesmennyt Spede. Seuraavaksi hän pyysi näyttämään ID-kortin. Näytin passia ja kaveri on edelleen tyytymätön. Katsoin bussin matkustamoon, ja kyydissä oli pelkkiä CP:n työntekijöitä, joilla oli samanvärinen paita kuin minulla. Ilmeisesti näytin puiston työntekijältä ja minulta penättiin henkilökorttia. Bussikuski selitti edelleen kiivaasti jotakin, josta ymmärsin, että minua viedään puiston turvallisuusvastaavan puheille. Selvä. Eipähän tarvinnut enää kyistä peltoa kyntää.

Pääsin puiston portinvartijoiden puhutteluun. Sama saarna siellä: ei saa kävellä! Kyselin, että millä helvetin tavalla tänne olisi sitten tarkoitus päästä. No daa-a: autolla! Esitin edelleen tyhmää turistia, kunnes tilanteen uhkaava sävy hieman latistui, kun kukaan neljästä portinvartijasta ei osannut lausua sanaa ”prohibited”. Päästivät minut sitten pois ja toivottivat hauskaa päivänjatkoa Cedar Pointissa. Ohitin parkkipaikan portit, jossa alueelle sisään tulevilta autoilta rahastettiin hinta alkaen 25 dollaria. Miksiköhän kävely on kielletty?

Itse puistosta on pelkkää hyvää sanottavaa. Olin odottanut Cedar Pointin reissua innolla, sillä tiesin jo ennakkoon, että puistossa on monia erityyppisiä vuoristoratoja ja monella niistä on alan harrastajien keskuudessa legendaarinen asema. Hittilista olikin melkoinen: Maverick, Millennium Force, Top Thrill Dragster, Mantis, Raptor, Magnum XL200, Gatekeeper ja monta muuta nimeä, jotka eivät tietysti kenellekään sano mitään, ennen kuin avaan asiaa hieman. Tästä eteenpäin homma karkaa hetkeksi handusta, sillä suhtaudun käsiteltävään asiaan hieman keskimääräistä suuremmalla intohimolla. Mikäli vuoristoradoilla fiilistely ei kiinnosta, voit jatkaa lukemista äänimerkin *Plim* jälkeen.

Maverick sai luvan olla päivän ensimmäinen vuoristorata. Rata ei nouse kovin korkealle maanpinnasta, eikä sen vauhti ole mitenkään poikkeuksellisen kova, eikä siinä käydä kuin kaksi kertaa pää alaspäin. Mutta taivas varjele mitä riepotusta laite antaa! Rata kurvaa koko ajan hengästyttävän tiukasti johonkin suuntaan ja nypyn ylityksetkin tehdään hartiat turvakaareen painuen. Juuri kun vauhti hidastuu ja kyytiläinen luulee selvinneensä höykytyksestä kunnialla, juna kiihdyttää tunnelista ulos ja kiertää suihkulähdealtaan kyljellään viistäen. Rata on rakennettu villin lännen teemaan, ja jotain kunnon hevosrodeoon verrattavaa potkua laitteessa kyllä onkin. Olin reilu viikko takaperin tekemäni Magic Mountainin vierailun jälkeen huolissani siitä, voiko vastaan tulla vielä parempia laitteita. Huoli pois, kyllä voi!

Jatkoin vaatimattomalla linjalla, sillä seuraavaksi vuorossa oli ties montako vuotta peräkkäin parhaaksi teräsrakenteiseksi vuoristoradaksi äänestetty Millennium Force. Kyydin aikana matkustajat eivät käy kertaakaan täysin pää alaspäin, mutta yli 90 astetta kallistettuja mutkia on matkalla useita. Yhden ajokerran jälkeen kuulin takapenkkiläisten keskustelevan, että ajo kestää yli puolitoista minuuttia. Se on pitkä aika puristaa turvakaiteita: juna hinataan aivan käsittämättömän kokoisen mäen huipulle ja sieltä tullaan kohti montun pohjaa parhaimmillaan 155 kilometriä tunnissa. Sitten seuraa sarja lennokkaita käännöksiä ja vatsanpohjaa kutkuttavia mäkiä. Rata on alusta loppuun asti kovavauhtista tykitystä, mutta kyyti on sangen pehmeää verrattuna varsinkin Maverickiin. Rata ansaitsee asemansa palkittuna yleisön suosikkina.

Tässä välissä taisin käydä ensimmäisen kerran jonottamassa Top Thrill Dragsteriin. Kyseinen laite on ehkä mielenvikaisin härveli koko puistossa: kyytiläiset rykäistään lähtövalojen vaihtuessa kiihdytysautoa jäljittelevällä junalla tolpan nokkaan niin että humina käy. TTD oli joskus maailman korkein vuoristorata, kunnes New Jerseyssä sijaitsevaan puistoon rakennettiin melkein täysin samanlainen rata, mutta numeroa isompi. Jo näinkin massiivisella radalla on omat ongelmansa: laite joudutaan sulkemaan kovalla tuulella, koska juna ei välttämättä pääse annetuilla alkuvauhdeilla huipulle asti. Ukkosella sulkemisen ymmärrän täysin, sillä laite on luultavasti koko Ohion korkein kohta.

Minun tapauksessani kävi sitten niin, että Dragster suljettiin keskiviikkoaamuna mekaanisen vian takia. Myöhemmin yritin jonottaa siihen uudelleen, mutta tällöin laite pysäytettiin kovan tuulen vuoksi. Torstaina en nähnyt sitä toiminnassa koko päivänä. Jäi siis jotain koettavaa vielä seuraavaankin kertaan.

Onneksi muut laitteet eivät ole aivan näin herkkiä. Meninkin koeajamaan radan nimeltä Mantis, joka on tyypiltään samanlainen seisaaltaan ajettava vuoristorata kuin Magic Mountainin Riddler. Mantisin rata oli kuitenkin profiililtaan sujuvampi, ja tykkäsinkin siitä enemmän. Jokaisen vuoristoradan sisäänkäynnin vieressä oli muuten yksi vuoristoradan vaunun penkki, jota sai käydä koeistumassa ennen laitteeseen menoa (Minun piti ottaa Mantisin penkistä kuva, sillä monelle lukijalle tämä seisoma-asento on tuottanut ihmetystä. Unohdin kuitenkin). Ilmeisen vähän tuota sovitusmahdollisuutta näköjään hyödynnettiin, sillä kolme kertaa näin, kuinka työntekijät joutuivat ennen junan lähtöä poistamaan asiakkaan junasta saatesanoilla: rakas, sinusta on tullut pullukka.

Mantisin jälkeen menin jonottamaan Raptoriin pääsyä. Laite oli yllättävän suuressa suosiossa, sillä kyytiä piti odotella arviolta tunnin verran. Raptor on tyypiltään hieman samanlainen kuin Särkänniemen Tornado, mutta kyyti on himpun verran rajumpi ja kovavauhtisempi. Inversioitkin oli suunniteltu sujuvammin, sillä olen edelleen sitä mieltä, että Tornadon molemmat barrel rollit kiertyvät väärään suuntaan. Mitä tämä tarkoittaa? Voisin kirjoittaa asiasta tarvittaessa kokonaan oman blogipäivityksen. Teen sen pyydettäessä.

Pienen ruokatauon jälkeen testasin Cedar Pointin korkkiruuvin. Laitteena tuo ei mikään ihmeellinen ole, vaikka valmistuessaan olikin maailman ensimmäinen rata, jossa oli kolme inversiota. Nykyään tällä vuoristoradalla on mielestäni enemmän arvoa maisemaelementtinä. Vai mitäpä itse tuumitte? Minusta nuo tukirakenteet ovat hyvinkin kauniit.

Tässä välissä taisin käydä kokeilemassa Mean Streakin, joka on puiston suurin puuvuoristorata. Massiivinen hökötys oli kyytinsä puolesta mielestäni pettymys, sillä se ei tarjonnut oikein kunnon mahamäkiä eikä juurikaan vauhtia ensimmäisten pudotusten jälkeen.

Jos oli Mean Streak vaisu lajissaan, niin Magnum XL200 –niminen rata antoi jotain, mitä en olisi osannut odottaa. 80-luvun lopulla rakennettu teräsrakenteinen vuoristorata on korkea ja kovavauhtinen, mutta yllätyksenä tuli negatiivisten g-voimien määrä. Juna pysyy kiskoilla isojen yläpuolisten pyörien ja pienempien alapuolisten rullien avulla. Mäkien huipulla tunsi ja kuuli, kuinka tukipiste vaihtui isoilta rullilta pienille. Parissa kohdassa tuli tunne, että nyt tämä saamarin pulkka lentää metsään ja lujaa. Ei kuitenkaan lentänyt, vaan hengissä päästiin perille. Ei ollut mitenkään laadukasta kyytiä enää yli 20-vuotiaalla radalla, ja eipä ole hetkeen missään laitteessa nuin paljoa hirvittänyt.

*Plim*

Keskiviikkoiltaa kohden alkoi puisto täyttyä ihmisistä, ja jonotusajat kaikkialle venyivät lähemmäs tuntiin. Päätinkin lähteä hotellille lepäilemään, sillä olin ostanut kahden päivän lipun ja suunnitelmissani oli palata seuraavana päivänä puistoon vielä muutamaksi tunniksi ennen matkan jatkumista. Kyselin lähtiessäni puiston portilta vaihtoehtoista kävelyreittiä pois, ja vartijat ohjasivat minut sille toiselle kannakselle. Varoittivat kuitenkin, että mantereelle on pitkä matka. Minä varoituksista vähät välitin. Voihan se matka heistä tuntua pitkältä, jos eivät ikinä ole minnekään kävelleet. Kannakselta on lähdetty ennenkin, eikä silloinkaan taksia soiteltu! Tästä mennään yli niin että heilahtaa.

Parkkialueelta poistuessani näin tien, jota minun oli määrä tallustaa pois puistosta: kapea kaksikaistainen tie ilman minkäänlaisia pientareita. Jonkin matkaa edettyäni aloin kaivata karttaa, toista juomapulloa, taksin puhelinnumeroa ja lisää aurinkorasvaa. Jaardi jaardilta homma alkoi tuntua yhä huonommalta idealta.

Kävelin tunnin, ja vihdoin alkoi näyttää siltä, että tie saapuu mantereelle. Sitä ennen piti kuitenkin ylittää tietä pitkin kannas, jonka molemmilla puolilla oli kaislikkoa. Kävelin melkein ajoradan keskellä ja laskin tien oheen jääneitä roadkillejä: orava, käärme, jänis, käärme, pesukarhu, käärme, kilpikonna, käärme, käärme, käärme… Autoliikennettä oli harvakseltaan. Kukaan ei tarjonnut kyytiä. Ajattelin, että en edes liftaa, sillä en muistanut ulkoa oliko se Ohiossa kiellettyä.

Stop-merkki! Risteys! Valtatie! …ja Sandusky 4 mailia. FFFFUUUUUUU… Jatkoin marssia. Tiesin, että jos pysähdyn, kipu ja väsymys iskee jalkoihin kunnolla. Olin kuitenkin kävellyt tai seissyt jonossa koko päivän, ja kello oli jo seitsemän. Oikean jalan pikkuvarvas tuntui hiertyvän riekaleiksi. Nyt tulee pahaa jälkeä, mutta taksia en soita, perkele. En ala maksamaan siitä, että joudun noudattamaan mielivaltaisesti yksityistielle laadittuja liikennesääntöjä.

Pääsin perille. Matka-aika 2 tuntia 30 minuuttia. Google mapsin mukaan kävelemäni reitti puiston portilta hotellille oli 9 mailia.

Seuraavana aamuna soitin taksin hotellille, sillä jalat olivat edellisen päivän hyötyliikunnan jäljiltä täysin tuhoutuneet, eivätkä halunneet kävellä edes sitä korttelia sen lähemmän kannaksen alkupäähän! Onneksi jonossa seisominen ei sattunut, joten menin vielä puistoon tarkoituksenani ajaa parhaita laitteita toiseen kertaan sekä edellisenä päivänä kiinni ollut Gatekeeper ensimmäistä kertaa.

Gatekeeper on Cedar pointin uusin laite, joka avattiin tälle kaudelle vasta 11 päivää ennen vierailuani. Vaunussa istutaan radan molemmilla sivuilla kuten Magic Mountainin X2:ssa, mutta toisin kuin X2:ssa, Gatekeeperin penkit eivät pyöri. En välttämättä ollut pyörivien penkkien suurin fani alun alkaenkaan, mutta tässä radassa penkkien pyörimistä ei edes tarvittu sulavamman rataprofiilin takia. Ja olihan siinä varsinaista lentämisen meininkiä! Rata liihottelee nimensä mukaisesti pariin kertaan puiston portin yli, ja matkan varrelta löytyy painottomuuden tunnetta tuovia nyppyjä sekä parit korkkiruuvit. Ihan huikea laite - ja pehmeä kyyti. Ei ehkä yhtä intensiivinen kuin Maverick, mutta eri tavalla hyvä.

Gatekeeperin jonssa vierähti lähemmäs tunti. Kävin vielä toiseen kertaan Millennium Forcessa ja Maverickissa, joihin jonottaessa tärvääntyi 45 minuuttia kummassakin. Lisäksi liikkumiseni molempia jalkoja ontuen oli tuskastuttavan hidasta. Minun olisi varmaan pitänyt vuokrata sellainen akkukäyttöinen invamopo, millä puolet paikallisista keski-ikäisistä näytti puistossa huristelevan. Laitteisiin takakautta jonottamatta päästyään näille sankareille tapahtui usein ihmeparantuminen, ja he nousivat omin jaloin kyytiin. Sitten piti enää jännittää sopivatko turvakaaret kiinni.

Maverickista päästyäni alkoi taivaalta tulla vettä siinä määrin, että suurin osa puiston laitteista suljettiin. Olin silti tyytyväinen, että pystyin kokemaan näinkin paljon, sillä sääennusteet lupailivat molemmille päiville ukkosmyrskyjä. Tilailin taksin bussiasemalle ja jatkoin sieltä yötä myöten kohti uusia seikkailuja.