New York ja Intrepid

Kuten tavallista, aloitan uuden tarinan kertomalla, kuinka bussi hajoaa tai lento myöhästyy. Tällä kertaa bussi Sanduskysta oli myöhässä yli tunnin. Ottaen huomioon, että minulla oli puolentoista tunnin vaihtoaika Clevelandissa enkä tiennyt yhtään mitä sirkustemppuja bussin vaihtoon täytyi tällä asemalla tehdä, tilanne oli hieman kuumottava.

Clevelandissa saatiin aikaan varsin napakka sanaharkka bussiaseman leikkipoliisien ja matkustajien välillä, sillä matkalaukkujen purkaminen bussin tavaratilasta kesti pienen iäisyyden. Joku vatipää oli suunnitellut prosessin hienosti: matkustajat eivät saaneet poistua laiturilta hakemaan itse omia laukkujaan, joten yksi Alejandro kantoi pakaaseja erittäin verkkaisesti yksi kerrallaan tarjolle. Samaan aikaan kolme vartijaa piteli turhautunutta ihmismassaa aisoissa, ettei kukaan vaan olisi kävellyt sitä kolmea hengenvaarallista metriä hakemaan omaa laukkuaan. Siinä vaiheessa kun oli enää kymmenen minuuttia seuraavan bussin lähtöön, harkitsin vakavasti heittäväni vartijat syrjään ja hakevani laukkuni itse. Vakseilla oli kuitenkin etälamauttimet, joten päätin jättää kokeilematta. Olisikohan tämäkin prosessi ollut tehokkaampi, jos yhden pikkolon sijaan olisi palkattu neljä? Tällöin homma olisi oikeasti toiminut, ja kolmen vartijan sijaan olisi tarvittu nolla. Samalla olisi mahdollisesti saavutettu asiakastyytyväisyys.

Vihdoin sain laukkuni, kävelin asemahalliin ja etsin New Yorkin bussin lähtölaituria. Pittsburg, Buffalo, Miami, Washington DC… Eikä yhtään New Yorkia. Viisi minuuttia aikaa ehtiä bussiin, jonka lähtöpaikkaa en tiedä. Kiilasin ohi jonon, joka ulottui parikymmenmetrisenä ainoalta asiakaspalvelutiskiltä. Avasin ääntäni läpi pleksilasin: minun pitäisi löytää tällainen bussi, jonka lähtöpaikkaa ei lue missään opasteessa. Emäntä lasin takana neuvoi seisomaan punaisin nauhoin rajatulla Express-alueella ja odottamaan lisäohjeita. Päättelin, että alueen täytyi olla se, missä parikymmentä ihmistä katseli vuoroin matkalippujaan, vuoroin kelloaan ja pyöri ympyrää hämmentyneen näköisenä kuin porot erotusaidassa. Sitten tukevahkosta tummasta naisesta kajahti kuulutus: New York City Express boarding now! Helvetin hyvin oli hoidettu tämäkin. Expressin pitäisi nimittäin olla Greyhoundin premium-tuote, johon kuuluu mm. varma istumapaikka (mutta ei näköjään asiakaspalvelua tai matkustajainformaatiota).

Hyvin torkutun yön jälkeen olin New Yorkissa. Bussi saapui Penn Stationille, josta könysin matkatavaroineni Times Squaren vierailijainfoon. Löysin paikan, mihin sain tähtitieteellistä maksua vastaan säilöttyä matkatavarani, jotta pääsin syömään aamiaista ja tutkimaan kaupunkia ilman ylimääräistä taakkaa. Pääsisin kirjautumaan hotelliini vasta kello kolmelta, joten jotain tekemistä piti aamupäivälle keksiä. Kun matkalaukkusäilytyksen vartija kuuli minun olevan kiinnostunut tekniikasta, neuvoi hän minut Intrepidille, jossa ymmärsin olevan näytillä jotain ilmailuun ja merenkulkuun liittyvää tekniikkaa. Sinne siis.

Haukkasin aamupalaksi porkkanakakkua jossain Times Squaren liepeillä sijaitsevassa konditoriassa. Sitten aloin saapua kohteeseen, joka sijaitsi Hudson-joen rannassa länsi-Manhattanilla. Ja kappas: etsimäni ”Intrepid” olikin laituriin parkkeerattu lentotukialus USS Intrepid! Aluksen kannelta piirtyi pilvistä taivasta vasten sellaisen lentokoneen pyrstö, että nyt oli kyllä päästävä sisään ja tutkimaan tarjontaa tarkemmin.

Portilla selvisi, että samalla pääsylipulla pääsee lentotukialuksen lisäksi tutustumaan vielä ohjussukellusveneeseenkin! Pieni pettymys oli toisaalta se, että laiturilla nököttäneeseen Concordeen pääsi vain lisämaksusta ja Sandy-myrskyn takia avaruussukkula Enterprisen näyttelytilan avaaminen oli viivästynyt. Toisaalta, Concordessa olin päässyt käymään pari vuotta sitten Saksassa. Lisäksi sain vielä MTU:n opiskeiljakortilla alennuksen pääsylipun hintaan, mikä vähän kompensoi menetyksiä, joiden saavuttamisesta en toisaalta olisi edes osannut uneksia, ellei minua olisi tähän kohteeseen tunti sitten neuvottu.

Ensin kävin sukellusvene USS Growlerissa. Hauskana yksityiskohtana kerrottakoon, että kylmän sodan ohjuspelotteeksi valmistunut purkki oli eläköitynyt varsinaisesta palveluksesta jo kuuden toimintavuoden jälkeen, ja se oli jossain vaiheessa pitänyt tuhota harjoitusmaalina. Niin vain olivat suunnitelmat muuttuneet, ja sukellusvene vietti eläkepäiviään laiturissa New Yorkissa.

Olin aiemmin käynyt Suomelinnan Vesikko-sukellusveneessä, mutta Growler oli sitä huomattavasti suurempi. Koska sukellusveneen tilat ovat veneen ulkomitoista huolimatta melkoisen ahtaat, ei opastettu kierros ole kovinkaan helppo järjestää. Tiedonvälitys olikin hoidettu infotauluin. Veneen periskooppihuoneessa oli kaveri, jonka rinnuksiin kiinnitetyssä lapussa luki USS Growler Veteran. Paappa vastaili innokkaasti kysymyksiin ja kertoili omia tarinoitaan muun muassa siitä, kuinka neljä kuukauden komennuksella oli peräti kerran sallittua käydä suihkussa. Kerran.

Raittiiseen ulkoilmaan päästyäni päätin hyödyntää vielä sateettomana pysyneen sään ja siirryin lentotukialuksen yläkannelle. Siellä olikin esillä useita eri tyypin lentokoneita ja helikoptereita. Monet lentokoneista olivat taittuvasiipisiä ja siten sopivia tukialuskäyttöön. Ihmeellinen mölli allaolevan lentokoneen katolla on tutka.

Joukossa oli myös erikoisuuksia, kuten legendaarinen Blackbird.

Kannella majaili myös Harrier-hävittäjä, joka pystyy nousemaan ilmaan ilman kiitotietä. Vekkuli vehje.

Lentotukialuksen komentosillalla pääsi myös vierailemaan. Ruorin välittömässä läheisydessä hengaili pari Vietnamin sodan veteraania, joista toinen kertoi olleensa Intrepidin konemestari. Toinen taas sanoi olleensa hävittäjälentäjä, joka oli noussut aluksen kannelta noin sata kertaa. Kaveri naureskeli, että laskeutumisiakin oli sama määrä.

Alhaalla aluksen hangaarissa oli näytillä lisää lentokoneita ja jonkin verran avaruuslennoista kertovaa tavaraa, sillä Intrepid oli kuulemma poiminut vuonna 1963 tehdyn miehitetyn avaruuslennon paluukapselin merestä.

Lentotukialuksen ankkuriketju oli kunnollista.

Myös lentokoneita taivaalle heittävän höyrykatapultin paineakun mittakaava oli riittävä.

Joku oli väkästellyt USS Intrepidin Lego-palikoista. Malli oli tehty minifig-mittakaavaan, mutta se oli silti aivan valtava. Kannen maksimileveys taisi olla lähemmäs puolitoista metriä.

Hangaarissa katselin vielä parit filmit tukialuksen historiasta. Kamikazelentäjä oli kertaalleen osunut laivaan sytyttäen tulipalon ja useita räjähdyksiä. Tapahtumat vaativat 69 sotilaan hengen. Omien joukkojen kokemien menetysen vastapainoksi näyttelyssä retosteltiin myös scoreboardilla, johon oli koottu kaikki Intrepidiltä lähteneiden lentokoneiden tiputtamat lentokoneet ja upottamat laivat.

Tarkoitus oli vielä käydä napsimassa kannella olleista lentsikoista detaljikuvia. Aikeeni kuitenkin vesittyi, sillä alkoi sataa rankasti. No, olihan tuolla vierähtänyt jo sen verran aikaa, että vierailun tavoite numero yksi oli täyttynyt: aikaa kului juuri sopivasti, että hotellini check in oli jo auki. Kävinkin hakemassa laukut säilöstä, hurautin metrolla toiselle puolelle kaupunkia ja yritin puolitoista tuntia huitoa itselleni taksia Jamaican asemalta. Siitä tekee hieman vaikeaa se, ettei niitä takseja ajanut koko aikana kuin yksi aseman ohi. Varattuna sekin, ja väärää puolta tietä. Lopulta löysin vapaan taksin aivan sattumalta tehdessäni välipalaostoksia huoltoasemalla ja pääsin hotelliin nukkumaan ja odottelemaan tulevaa viikonloppua New Yorkissa.