Saareen, metsään ja takaisin

San Franciscossa edelleen, ja vielä piti nähdä monta paikkaa. Kaupunki tarjoa niin monenlaista nähtävää, että kolmeen päivään ei millään voi nähdä kaikkea haluamaansa. Piti tehdä valintoja.

Ensimmäiset valinnat olin tehnyt jo hyvissä ajoin ennen kaupunkiin saapumista. Olin buukannut itselleni paikan Alcatrazin lautalta. Hyvissä ajoin ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ajoissa, jotta olisin mahtunut vielä iltakierrokselle, joten minun oli tyytyminen päivännäöllä tehtävään reissuun.

Saarelle saavuttaessa oli ensiksi lyhyt opastus siitä, miten tulee käyttäytyä. Alcatraz on nimittäin nykyisin kansallispuisto, joten siellä pätevät eri lait kuin muualla. Puistonvartija oli puheessaan juuri päässyt kertomasta kuinka rikas lintukanta saarella nykyisin on, kun erään siivekkään ylilennon tuloksena noin metrin etupuolellani sijainneet puolentusinaa ihmistä saivat täyslaidallisen vihreänvalkoista ä-ää niskaansa.

Opastuskeskuksena ja matkamuistomyymälänä toimivan parakin suojissa oli valkokangas, jolla pyöri muutaman minuutin mittainen introfilmi saaren historiasta. Filmistä kävi ilmi, että Alcatrazin saari on toiminut sisällissodan aikana linnoitussaarena, jonka pitkän kantaman tykit oli suunnattu Golden Gaten suulle vastaanottamaan vihollisjoukkoja. Saarella on myös pitkään toiminut majakka, itse asiassa länsirannikon ensimmäinen sellainen. Jo linnoitusaikana saari toimi vankilana, mutta vasta 1900-luvun puolella sinne rakennettiin isompi vankilarakennus, joka oli valmistuessaan maailman suurin teräsbetonirakennus. 60-luvun lopun villeinä vuosina voimansa yhdistäneet intiaanit valtasivat saaren ja julistivat sen reservaatikseen saadakseen tukalaksi käyneeseen tilanteeseensa helpotusta ja asialle julkisuutta. Itse en ainakaan tiennyt Alcatrazin vaiheista kuin vankilaosuuden, joten filmi tuli tarpeeseen.

Alcatraz-vierailun opastettu osuus keskittyi vankilarakennukseen. Sisään astuessa vierailijoille annettiin kuulokkeet ja soitin, osoitettiin kierroksen alkamispaikka ja näytettiin, missä soittimen play-painike on. Siitä lähtien ohjeet kuuluivat nauhalta.

Odotukset audio touria kohtaan eivät olleet korkealla, mutta jouduin yllättymään positiivisesti. Ääninauha ei ollut luentomainen, vaan muistutti enemmän radiokuunnelmaa tai näytelmää ilman kuvaa. Nauhalle oli saatu kertojiksi hahmoja kaltereiden molemmin puolin.

Vankila oli karu paikka, mutta eihän sen piknikkiä kuulu ollakaan sen jälkeen, kun on jotain tehnyt sinne pääsyn ansaitakseen. Sellit olivat pieniä ja koruttomia. Näkymä keskikäytävä Broadwaylla oli kuin minkkitarhassa: pikku koppeja riitti kolmeen kerrokseen. Sivukäytävillä oli muutamia sellejä, joihin paistoi tiettyyn aikaan päivästä aurinko katon rajassa olleesta ikkunasta. Nämä olivat laitoksen vähiten synkimmät paikat, ja niihin majoitettiin ne, jotka olivat hyvällä käytöksellään paikan ansainneet. Huonolla käytöksellä taas pääsi johonkin D-siiven yhdeksästä ikkunattomasta ja umpiovisesta yksiöstä.

Vankilan pihalla seistessä huomasi, miksi Alcatraz oli niin karu paikka kuin oli: sykkivä suurkaupunki oli vain mailin päässä, mutta silti niin saavuttamattomissa, sillä välissä oli hyytävää merivettä ja neljä kertaa päivässä suuntaa vaihtava vuorovesivirtaus. Tyynellä ilmalla kaupungin häly kuului kuulemma saarelle asti, mikä sai häkkilinnut taatusti miettimään, missä muualla voisi aikansa paremmin viettää. Tarinoita ja elokuvia Alcatraz-paoista on kirjoitettu, mutta todellisuudessa vain muutama karkulainen on kadonnut saarelta. Heidän epäillään hukkuneen San Franciscon lahteen.

Keskiviikkoaamuna olin hereillä aikaisin, ja jo klo 8:45 istuin bussissa matkalla metsään. Mitä ihmettä? Tarjolla on yksi maailman värikkäimmistä suurkaupungeista, mutta silti pitää päästä johonkin korpeen. No, tarjolla oli myös yksi maailman kuuluisimmista metsistä, joten päätin hyödyntää tilaisuuden ja käydä Muir Woodsissa.

Metsään vievä tie oli entinen Highway 1. Se oli kapea ja kiharainen. Siltä tietä poikettiin vielä entiselle tukinajotielle, joka ei ollut suora tai leveä sekään.

Muir Woods on tunnettu punapuistaan, jotka kasvavat vanhoiksi ja suuriksi. Eritoten puiden halkaisija oli aivan käsittämätön. Latvaa en maasta käsin edes nähnyt, joten puiden korkeuteen on hankala antaa mitään kommenttia. Vuosirenkaita voi olla helposti yli tuhat.

Amerikkalaisten käsitys metsästä on hieman erikoinen. ”Metsässä” kulki leveät asfaltoidut tiet tai laudoitukset, joilla piti pysytellä. Toisaalta, nuilla kävijämäärillä pintamaa kuluisi helposti puhki ilman kestopäällystettä, joten ratkaisun ymmärtää.

En ollut metsän ainoa samoilija, joten luonnonrauhasta ei ollut paikoin tietoakaan. Ihmiset lompsivat hirveää vauhtia eteenpäin, jotkut olivat tulleet metsään jopa hölkkälenkille. Aina muiden ihmisten mentyä ja hiljaisuuden laskeuduttua hiippaiin hiljakseen eteenpäin ja kuulostelin luontoa siinä toivossa, että olisin nähnyt jonkun metsän eläimistä. Yhden puun rungon kohdalla havaitsin rapinaa, mutta en nähnyt ketään. Vähän aikaa paikallani seistyäni huomasin, että puun kaarnan rakosissa vilisti pienenpieniä lintuja. Tai aluksi en ollut varma, oliko puu iso vai linnut pieniä. Totesin kuitenkin pian, että hieman molempia. Linnut taisivat olla peukaloisen poikasia. Ja varsin tuttavallisia sellaisia. Kyykistyin polulle, jotta saisin parempia kuvia. Silloin yksi linnuista lennähti ranteestani roikkuvan kameralaukun päälle istumaan! Yritin kääntää kameran alassuin, mutta tirppa säikähti ja lensi takaisin puuhun. Eipä silti, kamera tuskin olisi tarkentanut kymmenen sentin päähän linssistä… Paikalle juuri parahiksi osuneet muut turistit todistivat tapahtunutta ja totesivat, että täällähän on meininki niin kuin Disneyn Lumikki-elokuvassa.

Yritin löytää rauhallisemman polun, ja lähdinkin laakson rinteille johtavaa Ocean View –polkua ylös. Tämä osoittautui virheeksi, sillä tuon polun varrella ei enää isoja punapuita kasvanut ja maastokin oli varsin hengästyttävää. Vaikka välillä oli vaikeuksia nähdä metsää puilta, onnistuin kuitenkin vielä näkemään tikan ja valtavan etanan, joten ei ollut täysin hukkareissu.

Takaisin puiston portin kahvilaan päästyäni nautin vilvoittavan (ja aivan luonnottoman hintaisen) luomulimonadin. Sitä nauttiessa oli hyvä odotella bussin lähtöä ja katsella pikkuoravien temmellystä. Ne olivat oikeasti samankokoisia kuin Lapissa sopulit!

Pääsin bussilla takaisin kaupunkiin. Bussikuski oli jälleen varsin hauska tapaus ja jaksoi iskeä bussin mikkiin tarinaa, vaikka tie ja liikenne eivät tehneet sitä helpoksi. Keskustasta otin vielä yhden kiertoajelubussin Golden Gate –puistoon ja Haightin kaupunginosaan sekä Alamo Squarelle.

Puiston suunnittelijaksi haluttiin aikanaan sama mies, joka oli suunnitellut New Yorkin keskuspuiston. Varhaisen San Franciscon hiekkadyynimaiseman nähdessään hän ei kuitenkaan suostunut tehtävään, sillä ”eihän täällä mikään edes kasva”. Sitten jostain ilmaantui skotlantilainen herra, joka sanoi tekevänsä homman. Ensi töikseen kaveri haalasi kaiken hevosenpaskan (lehmiä ei San Franciscossa saa lain mukaan pitää) puistoon ja vuorasi hiekkadyynit sillä. Ja kappas vain, alkoihan siellä kukoistaa.

Puistoarkkitehti vihasi patsaita. Hänen mielestään puiden ja pensaiden piti olla niitä katseenvangitsijoita, joita varten puisto on olemassa. Muut halusivat silti pystyttää puistoon patsaita. Arkkitehti ei tästä pitänyt ja istutti jokaisen patsaan ympärille läjän puita ja pensaita. Oppaan mukaan patsaat tuottavat edelleen yllätyksiä, kun niitä löytyy ryteikköjen raivauksen yhteydessä.

Haightin kaupunginosassa ajelimme Haight Streetiä pitkin. Värikästä oli. En kiertoajelulle lähtiessä osannut pelkistä paikannimistä yhdistää, että tämä on nyt se hippimesta, joten en osannut aikatauluttaa itselleni pysähdystä sinne. No, ajelimme jonkun Jimi Hendrixin entisen talon ohi ja pysähdyimme liikennevaloissa Haight ja Ashbury -katujen kulmassa.

Kiersimme bussilla myös Alamo Squaren, joka on viktoriaanisten pientalojen ympäröimä puisto. Tältä alueelta on oppaan kertoman mukaan poikkeuksellisen paljon kuvamateriaalia vuoden 1906 maanjäristyksen jälkeen, sillä puistossa toimi jonkinlainen hätämajoitusleiri niille, jotka menettivät kotinsa. Alueen talot on haluttu säilyttää alkuperäisessä asussaan, ja vuoden 1906 julkisivuihin on sallittu ainoastaan paloportaiden lisääminen. Allaolevassa kuvassa ovat kuuluisat Painted Ladys -talot, jotka kulkevat myös nimellä Seven Sisters.