Itä-länsi all-stars

Chicagosta suuntasin kohti Los Angelesia. LA ei kuitenkaan ollut varsinainen kohde, vaan viivyin siellä vain yhden yön. Seuraavaksi aamuksi olin varannut paikan bussista, joka veisi minut Las Vegasin kautta Grand Canyonia ja Hooverin patoa katsomaan.

Saavuin Los Angelesin lentokentälle, josta en hämmästyksekseni löytänyt mitään julkiseen liikenteeseen ohjaavaa opastusta. Hetken aikaa harhailtuani kysyin yhdeltä taksilta paljonko maksaisi kyyti hotellilleni Rosemeadin kaupunginosaan. Kuski heitti arvioksi pyöreät 50 dollaria. Kävimme neuvottelua kuskin ja taksitolpalla seisseen ahtaajan kanssa. Kerroin, että minulla ei ole käteistä, ja tolpan vartija vakuutti, ettei se ole ongelma, sillä voisin maksaa luottokortilla. Ilta alkoi pimenemään, ja vaikka ensin meinasinkin pyytää kyytiä ainoastaan lähimmälle metroasemalle, ajattelin jo samalla seuraavan päivän kello kuuden herätystä ja sitä, kuinka kiva olisi hetki nukkuakin ennen sitä. Otinkin sitten taksin suoraan hotellille tuolla sovitulla hinnalla.

Kun pääsimme matkaan, intilalainen taksikuski kyseli, että tiputtaako hän minut Roosevelt-hotellin etu- vai takaovelle. Sanoin, että en ole menossa mihinkään Rooseveltiin vaan Rosemeadiin. Kuski ohjasi auton moottoritien laitaan parkkiin, kaivoi hanskalokerosta hinta-arviolistan ja katsoi matkan hotellilleni maksavankin noin 85 dollaria. No, jos olisin tiennyt mihin olimme pysähtyneenä, olisin haistattanut kuskille pitkät ja kävellyt laukkuineni ulos. Kuski kuitenkin tarjoutui tulemaan vastaan hinnassa 70 dollariin asti. Ilmaisin tyytymättömyyteni diiliin, mutta samalla muutin dollarit euroiksi ja vertasin summaa Inari-Ivalo-taksimatkan hintaan, jonka olen pariin kertaan baari-illan jälkeen maksanut. YOLO. Jatkoimme matkaa, ja mittari raksutti.

Perillä mittarissa oli komeat lukemat. Tarjosin kuskille luottokorttia. Ääni kellossa oli jälleen muuttunut, sillä seitsemän kympin tarjous koskikin vain käteismaksua. Avasin lompakon ja tarjosin kuskille 37 dollarin setelitukkua sekä kourallisen kuparinikkeliä. Ei tullut kauppoja. Lopulta pääsimme sopimukseen: höyläsin koko summan kortilla ja kuski antoi minulle käteistä vaihtorahana, tosin vain kahdeksaankymppiin asti. Saatanan runkku. Tällaisen palvelun jälkeen ei ole mikään ihme, että välillä saa lukea iltasanomista, kuinka joku taksikuski on ottanut äkkipikaiselta matkustajalta kuokkaan.

Seuraavana aamuna minun oli määrä nousta hotellilta Las Vegasiin vievään matkatoimiston järjestämään bussiin. Opas tuli hakemaan matkalaisia hotellin aulasta, ja puhui heille kiinaa. Matkan varausvahvistuksessa kerrottiin matkan palveluista sen verran, että opastus tarjotaan myös kiinaksi suuren aasialaisosallistujamäärän takia. Totuus valkeni aika äkkiä, kun pääsin bussiin. Olin reissun ainoa länsimaalainen… Minun lisäkseni engalnninkielistä opastusta tarvitsivat tosin myös kaksi intialaista perhettä sekä japanilaiset opiskelijapojat ja australialainen nuoripari. Mutta muuten koko bussi oli täynnä pieniä kiinalaisia.

Pysähtelimme huoltoasemille ja levähdyspaikoille muutaman kerran matkalla Vegasiin. Levähdyspaikoilla oli muitakin busseja, joiden tuulilasin reittikilvessä luki Las Vegas – Grand Canyon. Ja kaikki bussit olivat viimeistä paikkaa myöten täynnä kiinalaisia! Aasialaisten turistien ajaminen bussilla Vegasiin näytti olevan massiivinen bisnes.

Eipä siinä mitään. Bussimatkalla oli hiljaista, sillä suurin osa matkalaisista nukkui tai torkkui. Ystävällisesti nämä idän ihmeet vetivät myös kaikki pimennysverhot alas bussin körötellessä pitkin Mojaven autiomaata halkovaa moottoritietä. Itse en ollut menettelystä kovin iloinen, sillä kamerani halusi tarkentaa pimennysverkkoon eikä jylhiin ja komeisiin maisemiin ikkunan takana. Olisitte menneet perille asti lentokoneella, jos ei bussimatkustaminen kiinnosta! Ystävystyinkin moneen kinukkiin heti alkumatkasta, kun aina kuvauskohteen havaitessani repäisin verhon ylös. Minä olin se pahin turisti tässä porukassa!

Maisemat olivat huikeita heti Los Angelesista lähdettäessä. Komeuden kruunasivat monet tavarajunat, jotka tarpoivat mutkaista rataa yli vuorten.

Ensimmäinen pidempi pysähdys oli Barstown kaupungissa. Paikka on kuulemma historiallisesti merkittävä, sillä tämän kaupungin rautatieaseman kohdalla tapasivat Pohjois-Amerikan mantereen halki kulkevan rautatien rakennustyömaat ja viimeinen naula lyötiin pölkkyyn valmiin radan merkiksi (näin väitti siis sama opas, joka puolimatkaan asti kertoi Las Vegasin sijaitsevan Arizonassa). Nykyään asema palvelee huoltoasemaravintolana, jonka oheen on pesiytynyt ties mitä rihkamakauppoja.

Mojavessa oli autiota. Varsinaista hiekka- tai suola-aavikkoa ei reitille juurikaan osunut, vaan tyypillinen maisema oli pienten pensaiden peittämää.

Las Vegasissa majoituimme Circus Circus –hotelliin. Se ei ollut Vegasin hienoin eikä keskeisimmällä sijainnilla, mutta halpa se oli varmasti ollut. Ja täynnä kiinalaisia. Ainoastaan siivoojat olivat meksikolaisia. Huoneiden siivous oli päätetty tehdä niin sanotusti mañana, sillä minun ja muutaman muunkin matkalaisen huoneet samalla käytävällä olivat edellisen asiakkaan jälkeisessä kunnossa. Viereisen huoneen rouva kertoi löytäneensä pöydältä valkoista jauhetta… Ensimmäiset puolitoista tuntiani Vegasissa odottelinkin huonepalvelua.

Ensimmäisen Vegas-päivän iltana matkatoimisto tarjosi opastetun kierroksen keskustan Stripillä. Kävimme Bellagion kuuluisalla suihkulähdealtaalla, Mirage-hotellin edustan tulivuorella, Venetian-hotellin kauppakadulla ja vanhassa Las Vegasissa. Kierroksen kesto oli neljä tuntia ja se oli ajoitettu siten, että pimeä laskeutui reissun aikana.

Bellagion suihkulähteet on nähty niin moneen kertaan Ocean’s Eleven –elokuvassa, etten viitsi pistää omaa videotani niistä tähän. Sen sijaan Miragen tulivuorishow oli minulle entuudestaan tuntematon ja siitä haluaisin ladata videon. Kuinka ollakaan, filmi taitaa olla tälle sivustolle liian raskas, joten joudutte tyytymään muihin lähteisiin.

Venetian-hotellin alakerrasta löytyi monta kymmentä metriä kanaalia, gondoleja, kauppoja ja kattoon maalattu taivas. Aukiolla oli katusoittajia ja ihmiset viihtyivät ravintolan terassilla. Venetsian avoviemärihajua ei oltu onnistuttu jäljittelemään, vaan tiloissa leijui seitinohut kloorin tuoksu.

Vanha Vegas oli mielestäni kaikkein tunnelmallisin paikka. Se sijaitsee hieman kauempana näistä suurista uusista hotelleista, mutta houkuttelee asiakkaita halvemmalla hintatasolla. Kävelykadulla oli mukavasti meininkiä kolmen eri esiintymislavan tuottaessa taustamusiikkia kasinoiden, ravintoloiden ja matkamuistomyymälöiden sisäänheittäjille. Kävelykatu oli katettu maailman suurimmalla led-näytöllä, joka on noin kilometrin pitkä.

Katutaiteilijat olivat pukeutuneet rooliasuihin. Monenlaista kostyymia oli tarjolla. Lapinpukua en sentään nähnyt kenenkään yllä. Osa oli panostanut vermeisiin hieman vähemmän kuin toiset. Tämä näkyi suoraan vaatteiden määrässä.

Toinen Vegas-päivä alkoi herätyksellä klo 4:30. Ihan perus lomapäivä siis. Klo 5:15 minä ja 49 Hu Ping-Pongia olimme jo matkalla Grand Canyonille. Bussimatka kesti noin neljä tuntia suuntaansa. Perillä kävimme ensin kanjonin luonnonpuiston vierailukeskuksessa katsomassa puolituntisen filmin kanjonin historiasta. Siitä olikin hyvä jatkaa katsomaan oikeaa kanjonia:

Kuvat eivät tee oikeutta sille näkymälle, joka rotkon reunalta silmien eteen avautui. Voin ainoastaan vahvistaa, ettei tätä turhaan pidetä yhtenä maailman seitsemästä luonnonihmeestä.

Palatessa pysähdyimme vielä ihastelemaan Hooverin patoa. Maailman suurimmaksi vesivoimalaksi aikanaan valmistunut pato on kyllä edelleenkin vaikuttavan kokoinen laitos.

Illalla osa seurueesta lähti vielä katsomaan Vegasin show-esityksiä. Opas yritti markkinoida kaiken maailman burleski-esityksiä ja vaikka mitä peepshowta, mutta lähtökohtaisesti yli sadan dollarin hinta ei innostanut. MTU tarjoaa minulle loppuelämäkseni gmail-tilin, jolla pääsee kirjautumaan youtubeen ja näkemään tissejä ilmaiseksi.

Kolmas päivä olikin sitten bussissa istumista paluumatkalla Los Angelesiin. Kaikkiaan matka oli erittäin onnistunut sekoitus vastakohtia: Tunsin itseni pieneksi Vegasin megahotellien neonvaloissa, kanjonin reunalla ja padon ylittävällä sillalla. Bussissa ja turistikierroksilla tunsin itseni jättiläiseksi, kun Lin Tian Tian ja kumppanit pyörivät jaloissa. Grand Canyon on hurja esimerkki siitä, mihin luonto voimakkaimmillaan pystyy – Vegas taas on ihmisen rakentama, mahdollisimman keinotekoinen paikka. Hooverin pato on energiantuotannon kannalta varsin tarpeellinen laitos, ja Vegas, no, ei ole tarpeellinen millään mittarilla.