Autovaellus pohjoiseen

Kuten jo on melkein perinteeksi ehtinyt muodostua, pidemmillä siirtymätaipaleilla on ollut tapana sattua jotain poikkeavaa, kuten bussin jousituksen hajoaminen tai huumeratsia. Tällä kertaa temppuili lentokoneen tekniikka. Phoenixissa vaihdoin lentokonetta, ja tämä uudempi ja hienompi Airbus ei suostunut viemään meitä taivaalle. Pyörimme lentokentän rullausteillä aikamme, kunnes kapteeni ohjasti siipirikon koneen takaisin portille. Konetta alettiin korjata välittömästi, mutta vianmäärityksen ajaksi piti koneesta katkaista sähköt. Tämä tarkoitti myös ilmastoinnin sammumista, mikä Phoenixin lähes neljänkympin helteessä johti matkustamon lämpenemiseen. Matkustajat otettiinkin takaisin terminaaliin, mikä otti oman aikansa.

Pian pääsimme takaisin koneeseen ja lähtemään matkaan. Ai minne? No Minne, Minne! Minneapolisiin. Mikäli oikein ymmärsin lentokapteenin kuulutuksesta, ei koneessa olisi ollut muuta vikaa kuin tietotekninen häikkä. Tietokone luuli, että lentokoneessa oli jokin vikana, mutta ilmeisesti uudelleenkäynnistys korjasi ongelman.

Minneapolisissa viivähdin vain yhden yön, ja heti seuraavana päivänä liityin serkkuni ja hänen perheensä seuraksi roadtripille Duluthiin ja sen pohjoispuolisiin korpimaihin. Olin ohimennen käynyt jo Duluthissa, kun veljeni kanssa ajoimme kaupungin läpi spring break –roadtripillä. Nyt oli kuitenkin tarkoitus nähdä jotain muutakin, kuin sataman hiilikasat likaisten autonikkunoiden läpi. Ensimmäisenä iltana tutustuimme vain panimoravintola Fitgersiin, sillä kaupungin muut nähtävyydet rajoittuivat ovensa sulkeneihin kauppoihin ja päihtyneisiin alkuasukkaisiin.

Majatalomme sijaitsi hetken matkaa Duluthista Lake Superiorin rantaa koilliseen. Mökkihenkisen Gitche Gumee Inn -yösijamme sisustus oli viety loppuun asti valitulla linjalla, sillä kaikki katetusta parivuoteesta aina vessapaperirullan telineeseen saakka oli valmistettu koivurangasta moottorisahalla veistämällä. Aamiaispannukakut tarjoiltiin suoraan huoneisiin.

Lauantaiaamuna upotimme pannaria naamaan samaa tahtia kuin Ruotsi upotti kiekkoja leijonien verkkoon. Pelin jälkeen suuntasimme auton keulan kohti Split Rockin majakkaa. Kun tutkat ja GPS:t ovat vähentäneet majakoiden tarvetta, oli Split Rockin majakasta tehty turistinähtävyys opastettuine kierroksineen ja matkamuistomyymälöineen. Itse valotalon lisäksi rannalla nökötti sumutorvirakenus ja eri vuoroissa työskennelleiden majakanvartijoiden talot, joista yksi oli museoitu vuosikymmententakaiseen asuun. Majakalla oli turkasen kylmä, ja navakka tuuli varmisti, ettei ulkona päässyt viihtymään. Sääli sinänsä, sillä komeaan paikkaan olivat kyllä majakan laittaneet.

Seuraavaksi näppäiltiin GPS:ään mielenkiintoisia koordinaatteja. Määränpää oli Suomi, Finland, Minnesota, johon suunnistimme melekosessa sumussa.

Sumun keskeltä löytyi kylä: huoltoasema, osuuskuntakauppa ja kolme baaria. Yhdessä baarissa mainostettiin myös kalastustarvikemyyntiä. Tuossahan sitä on jo kaikki, mitä ihminen osaa kaivata. Pysähdyimme yhteen baariin pitsalle. Hyvät oli, ja isot. Pitsan jälkeen pyörähdimme nopeasti Finland Heritage Sitella, joka oli käytännössä vanha suomalaissiirtolaisten asuttama pihapiiri, johon oli jälkeenpäin rakennettu matkamuistomyymälä ja pystytetty muistokiviä.

Vaan sittenpä paikkaan itsemme ajoimme: Minnesotassa on järvi, jonka nimi on jostain syystä sama kuin allekirjoittaneen ja hänen serkkunsa sukunimi. Pitihän vesistöön käydä tutustumassa, kun kerran oltiin alle sadan mailin päässä. Eli ihan nurkilla. Kiitos huolellisen Googlemaps-vakoilun, löysimme tikkana perille kohteeseen. Järven rannalla oli yksi talo,  sinivalkoiseksi maalattu. Talon postilaatikolla liehui siniristilippu ja laatikon kyljessä oli suomalainen sukunimi (tosin eri kuin järven nimi). Itse talo oli tyhillään, vaikka useita elonmerkkejä, kuten tuoreita renkaanjälkiä pihapiiristä löytyikin. Vähän arvelutti tutkailla omin päin järveä, kun reunamaille oli pystytetty "No trespassing" -kylttejä kuin Roope Ankan rahasäiliökukkulalle. Ei sitä tiedä, missä määrin talon asukas on amerikkalaistunut, eli tuleeko vastaan pystykorvan vai winchesterin kanssa...

Hetken aikaa odottelimme isäntäväkeä saapuvaksi, mutta turhaan. Talon tuulikaapissa oli "Tervetuloa"-kyltin alla viestivihkonen, johon jätimme terveiset ja puhelinnumerot. Olisi ollut jännä tietää mikä näiden ihmisten Suomi-kytkös oli. Ties vaikka järvi kuuluisi edelleenkin suvulle! Hieno järvi se oli. Vähän ehkä pieni ja soinen, mutta rannalta löytyneestä kalanraadosta päätellen ei suinkaan tyhjä.

Paluumatkalla bongasimme aivan tien varresta US Hockey Hall of Fame -museon. Museossa olisi ollut mukava poiketa, mutta myöhäisen ajankohdan takia se ei luultavasti olisi ollut enää edes auki. En ehtinyt museosta edes kuvaa nappaamaan. Ei käynyt kyllä pienessä mielessäkään, että moinen paikka voisi olla nuin raukoilla rajoilla. Melkein kuin Suomen jääkiekkomuseo olisi sijoitettu Tampereen sijaan Kempeleeseen. Tai Kempeleelle. Kempeleehen.

Seuraavana aamuna suuntasimme jo takaisin kohti Minneapolisia, mutta pysähdyimme vielä aamupäiväksi Duluthiin ihmettelemään kaupungin nähtävyyksiä. Ensin menimme napsimaan kuvat kuuluisasta nostosillasta, jonka alta kulkevat isotkin rahtilaivat suojaisaan satamaan. Saapumispäivänä näimme yhden laivan lipuvan kanavaan, mutta sunnuntaina ei ollut laivaliikennettä havaittavissa.

Kanavan ja sillan kupeessa oli eräänlainen merikeskus, jossa oli tietoa suurten järvien laivaliikenteestä ja paljon asiaa mm. väyliä, kanavia ja aallonmurtajia rakentavan armeijan insinööriosaston toiminnasta. Minua kiinnostivat eniten näyttelyn monet pienoismallit. Ehjien laivojen lisäksi mallinnettuna oli Lake Superioriin vajonneen rahtialus Edmund Fitzgeraldin hylky. Laivan uppoamisesta on tehty laulukin, jonka kertovat lyriikat hakevat vertaistaan. Tapauksessa on kyllä kaikki laulun ainekset: aluksen uppoamissyytä ei edelleenkään tarkkaan tiedetä, eikä yhtään miehistön jäsentä ole koskaan löydetty - ei elävänä eikä kuolleena. Kahdenkymmenenyhdeksän merimiehen hengen vaatinut turma on tuotteistettu aika hyvin, sillä matkamuistomyymälöistä löytyi vaikka mitä Edmund Fitzgerald jääkaappimagneettia, snapsilasia ja sellainen lasipallo, jossa alkaa satamaan lunta, kun sitä ravistaa. Joinpa paikallisessa ravintolassa myös maukasta Edmund Fitzgerald -portteria.

Merikeskuksesta siirryimme Great Lakes Aquariumin tiloihin toiselle puolelle satama-allasta. Kuten San Franciscon vastaavassa kalatankissa, tässäkin akvaariossa oli hieman remontti kesken. Nähtävillä oli kuitenkin muutama eri ympäristöön rakennettu allas: suuret järvet, latvavedet, matala lahti sekä lintuhäkki, jossa oli telkkä, tylli ja kilpikonnia. Alakerran näyttelytiloissa oli eksoottisempia lajeja, esimerkiksi nahkiaisia, joita yritetään kuulemma pitää poissa suurilta järviltä. Trooppisten vesien asukeista oli paikalle saatu edustamaan amerikkalaista jalkapalloa pelaava mustekala ja epäsosiaalinen, yksin tankissaan takaperin uiva sähköankerias. Vaikuttavin allas oli silti suurten järvien suuri allas: kahden kerroksen korkuisessa altaassa ui useita eri lohensukuisia kaloja, sekä valtavia sampia. Suurin sampi näytti lasin läpi tarkasteltuna lähemmäs kaksimetriseltä ja suurimmat kirjolohet olivat silmäpuntarilla mitattuna ehkä kymmenkiloisia mänkkejä.

Perheen pienimpiä kiinnostivat ylivoimaisesti eniten saukot. Veijarit kömpivät koloistaan kellontarkasti ruoka-aikaan ja etsivät lavasteisiin piilotettuja siikafileen (!) palasia.

Nyt on Duluth tullut nähtyä hieman paremmin kuin edellisellä kerralla. Teki todella hyvää vaihtaa suurkaupunkien hälinä hetkeksi rauhallisempaan samoiluun. Oli myös tervetullutta vaihtelua saada välillä matkaseuraa, ja vielä parasta mahdollista sellaista. Oman itsensä kanssa reissaaminen on ihan jees muuten, mutta omille jutuille ei määräänsä enempää jaksa nauraa. Mielummin nauran esimerkiksi serkun 6-v tyttären tomerille sutkautuksille.