Escanaba

Lauantaina tarjoutui mahdollisuus lähteä rautatiekerhon matkassa päiväreissulle Escanabaan. Olin pitkään vähän kahden vaiheilla: rankan viikon jälkeen lauantaiaamun aikainen herätys ja klo 7:00 lähtö eivät houkuttaneet, mutta uusien maisemien ja uuden kaupungin näkeminen sekä junat kyllä kiinnostivat. Päätin lopulta kuitenkin lähteä, sillä reissulla tarjottiin kuulemma ilmainen lounas.

Escanabaan on Houghtonista kolmen tunnin matka, jonka taitoimme kahdella minibussilla. Söin alkumatkasta aamupalaksi Little Caesarin italian breadia. Takapenkin matkalaiset hyödynsivät pitkän ajomatkan nukkumalla. Matkanjohtajanamme toiminut professori istui etupenkillä ja teki toimistohomia. Aamuyöllä oli alkanut sataa lunta, joka näytti sulavan loskaksi tien pintaan osuessaan. Tien reunojen lumivallit oli aurattu matalaksi ja loput lumet olivat tien pientareilta sulaneet. Kun käännyimme Superiorin rantaa mukailevalta tieltä sisämaahan, oli tilanne toinen: lumi verhosi tien kauttaaltaan, ja olimme aamun ensimmäiset kulkijat tieosuudella. Jo pitkälle ehtinyt kevät oli kääntynyt parissa tunnissa täydeksi talveksi. Ajokaistoja ei lumen verhoamalta tieltä tahtonut erottaa millään.

Eräässä mutkassa se sitten tapahtui: 15-paikkaisen Chevy-minibussin oikenpuoleiset renkaat tipahtivat päällysteen reunalta pientareelle. Kuljettaja taisteli eturenkaan takaisin tielle, mutta takarengas ei meinannut nousta millään. Auto alkoi edetä luisussa oikea kylki edellä. Takarengas nousi viimein lumen peittämälle asfaltille, mutta auton nokka oli jo tällöin vastaantulijoiden kaistalla. Kuski väänsi rattia oikealle ja teki vastaohjausliikkeen. Auto pysyi tiellä, mutta lähti heittelehtimään nyt vasen kylki edellä. Lunta ei ollut tiellä paljoa, mutta kuitenkin sen verran, etteivät renkaat vinkuneet. Vauhti oli edelleen kova, ehkä 45 mailia tunnissa. Tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Ehdin jo miettiä mistä pidän kiinni, jos koko auto päättää tökätä johonkin ja kaatua kyljelleen. Tapahtui kuitenkin jotain, minkä ei pitäisi olla amerikkalaisilla ajo-ominaisuuksilla varustetulla minibussilla edes mahdollista: viiden tai seitsemän pyrstönheilahduksen jälkeen Chevy rauhoittui. Jollain ihmeen opilla olimme edelleen tiellä ja nokka osotti kohti menosuuntaa. Professori pakkasi muistiinpanonsa takaisin laukkuun, takapenkkiläiset heräsivät kuka mistäkin päin autoa ja alkoivat kiinnittää turvavöitään. Kuski totesi, että nyt taitaa olla Escanabaan enemmän kuin kolmen tunnin ajomatka. Jatkoimme ajoa hieman rauhallisempaan tahtiin.

Umpihankea kesti vielä muutaman mailin, kunnes pikkutieltä ilmestyi valtatielle ilmeisesti tukkiauton jäljet. Niitä seuraamalla ajo oli helpompaa. Iron Mountainista Escanabaan tiet oli jopa aurattu. Ohitimme paikan nimeltä Norway.

Escanaba, tai se mitä me siitä näimme, oli varsin stereotyyppistä amerikkaa: pikaruokaloita kaikkialla, kadut olivat leveitä ja joka paikkaan mentiin autolla. 

Ensimmäinen käyntikohteemme oli vaunukorjaamo. Kahdessa hallissa huollettiin vuodessa 2000 junanvaunua. Lähinnä vaunuihin vaihdetiin kytkimiä ja telejä sekä korjattin kuormatiloja. Homma oli suomalaisia konepajoja nähneen silmän melkoisen villiä: kaverit hitsailivat menemään farkuissa ja huppareissa,  telin vaihtoa varten vaunun pääty nostettiin ilmaan kytkimestä - paljaalla silmällä katsottuna reilusti painopisteen alapuolelta, ja asentajat ryömivät vaunun ja telin välissä, kun koko komeus oli ilmassa vain yhden ketjun varassa...

Vaunupajassa oli oppaana verstaan päällikkö, pellehermanni-hiusmuodilla ja vesamattiloirin ruumiinrakenteella varustetu lupsakka herra. Kaverilla juttua riitti: "We take them wagons in and we paint them wagons" (them-sanan käyttö artikkelin korvikkeena on kyllä hieno laji), "I'm tellin' ya! When I was a welder I used to catch fire all the time!" Pääsimme pajalta ulos onneksi ehjin nahoin ja suuntasimme kohti Michigan-järven rantaa ja CN:n malmipellettiterminaalia.

Täällä ei ole ilmeisesti tapana katsella firman liikevaihtokäppyröitä ja henkilöstölukuja powerpoint-esityksistä, vaan hommat ovat rehellistä asiaa alusta loppuun. Kokoonnuimme toki laitoksen palaverihuoneeseen sen verran, että oppaamme kysyi, mitä haluamme nähdä. Halusimme nähdä veturin, joten sellainen meille näytettiin.

Veturi oli iso. Tai oikeastaan niitä oli kaksi nipussa. Reilu parisataa tonnia rautaa ja melkein 9000 hevosvoimaa. Seuraavaksi oppaamme jakoi meidät viiden hengen ryhmiin, ja pääsimme veturin kyydissä ajelemaan edestakaisin ratapihalla (on muuten temppu, joka Suomessa vaatisi viikon verran koulutuksia, perehdytyksiä, pätevöitymistä ja tarroja henkilökorttiin. Jo pelkästään rata-alueella peeloiluun tarvitaan parin päivän koulutukset). Enpä olisi arvannut, että ensimmäinen junamatkani tällä mantereella taittuu veturin ohjaamossa!

Seuraavaksi veturit kytketiin kiinni vaunuroikkaan, jota lähdettiin siirtämään kohti kuormanpurkupaikkaa. Osa vaunuista puretaan kääntämällä ne kiskoineen päivineen ylösalaisin (ns. rotary dump). Tämän junan vaunut olivat sellaista tyyppiä, jota voitiin purkaa vain avaamalla pohjan lastiluukut kuormanpurkupaikalla ja valuttamalla pelletit kiskojen alapuoliseen monttuun (ns. bottom dump).

Juna oli pitkä. Muutama 108 vaunusta oli jo ehtinyt mennä kuvaajan selän taakse, missä kuorma purettiin. Yllättävän hyvät naurut saa aikaiseksi, kun koko matkan hiljakseen pysytellyt suomalainen avaa sanaisen arkkunsa: "So this train is taking a dump?" Excursioperinteitä kunnioittaen järjestin itselleni avainsanakilpailun ja myös voitin sen.

Paluumatkalla valitsimme eri reitin siinä toivossa, että tiet olisivat paremmassa kunnossa. Lumisade olikin tauonnut ja paluumatka sujui ilman ikäviä yllätyksiä. Vasta juuri ennen Houghtonia alkoi taivaalta jälleen roimia postikortin kokoisia lumihiutaleita, mutta ne eivät juurikaan hidastaneet matkantekoamme. Perille päästiin, joskin pari tuntia alkuperäisestä aikataulusta jäljessä.