Cedar Point

Minneapolisista lähdin yön selkään bussilla. Kuudentoista dollarin hintainen bussi oli hienompi bussi kuin mikään Greyhound matkallani, mutta sateisella parkkipaikalla sijainnut bussiterminaali jätti toivomisen varaa.  Aamulla bussi saapui Chicagoon tunnin myöhässä, sillä joku muukin oli tiistaiaamuna klo 7 aikoihin moottoritiellä liikenteessä. Iltapäivällä jatkunut bussimatka Chicagosta eteenpäinkin sujui kommelluksitta, mitä nyt perille tultiin taas tunnin myöhässä tietöistä johtuen.

Perillä tarkoitti tällä kertaa Ohion Sanduskya Erie-järven rannalla. Mikä ei kuulu joukkoon: Chicago, Los Angeles, Las Vegas, San Francisco, Minneapolis ja… …Sandusky? Minäpä selitän:

Homman nimi seuraavat kaksi päivää tulisi olemaan Cedar Point, America’s Roller Coaster Capital. Paikka on julkisilla kulkuvälineillä varsin kivulias saavuttaa, ja kävellen lähes mahdoton, kuten sain vielä huomata.

Olin varannut yösijan Hotellista läheltä Cedar Pointin läntistä sisäänkäyntiä. Puisto sijaitsee niemenkärjessä, joka on yhteydessä mantereeseen kahden kannaksen ja niiden kautta kulkevien teiden kautta. Oli lämmin ja aurinkoinen ilma, joten päätin kävellä vajaan kolmen mailin matkan puistoon. Vastaani tuli nopeasti kyltti, joka toivotti lämpimästi tervetulleeksi Cedar Pointiin.

Seuraava kyltti kielsi vähemmän lämpimästi jalankulun ja pyöräilyn tiellä, jota pitkin olin kulkemassa puistoon. Ajattelin, että tämä on taas näitä yksinkertaisia amerikkalaisia ja heidän asianajajiaan varten pystytetty ”käytä turvavyötä” tai ”jarruta alamäessä” –tyylinen kyltti itsestäänselvästä asiasta, joka pitää kuitenkin joka kerta ilmoittaa kirjallisena, ettei kukaan vaan pääse sanomaan ettei tiennyt asiasta. Päätin soveltaa ja kävellä tien pientareella, joka oli puolitoista metriä leveä sorakaistale ja siinä kulki hyvin tampattu polku: joku muukin oli soveltanut sääntöjä.

Olin kannaksen puolessa välissä, kun vastaan tuli silta. Päätin kurkkia sillalta veteen, jos vaikka vedessä näkyisi kaloja. Ei näkynyt kaloja, näkyi käärmeitä! Lukuisia noin 70-80 senttisiä käärmeitä uimassa sillan ali. Päätin jatkaa matkaa, ja pian littaantuneita käärmeitä näkyi jo tien pinnassa. ”Tervetuloa Cedar Pointiin”. Kiitos… Siirryin hieman kauemmaksi nurmikon reunasta ja pidin katseen tiukasti noin kaksi metriä tennarinkärkieni etupuolella tarkkaillen pitkulaisia mustia olioita, kuten köydenpätkiä ja nippusiteitä (yllättävän moni asia voi näyttää käärmeeltä).

Olin jo melkein kannaksen lopussa ja puiston portti häämötti edessäni, kun takaa kuului torven törähdys. Värikäs, Cedar Pointin logoilla varustettu bussi pysähtyi, avasi oven ja otti minut kyytiin. Bussikuski huusi, ettei tiellä saa kävellä. Kysyin häneltä, että kävelinkö muka tiellä, vai pientareella. Kuski hieroi kämmenellä otsaansa kuin edesmennyt Spede. Seuraavaksi hän pyysi näyttämään ID-kortin. Näytin passia ja kaveri on edelleen tyytymätön. Katsoin bussin matkustamoon, ja kyydissä oli pelkkiä CP:n työntekijöitä, joilla oli samanvärinen paita kuin minulla. Ilmeisesti näytin puiston työntekijältä ja minulta penättiin henkilökorttia. Bussikuski selitti edelleen kiivaasti jotakin, josta ymmärsin, että minua viedään puiston turvallisuusvastaavan puheille. Selvä. Eipähän tarvinnut enää kyistä peltoa kyntää.

Pääsin puiston portinvartijoiden puhutteluun. Sama saarna siellä: ei saa kävellä! Kyselin, että millä helvetin tavalla tänne olisi sitten tarkoitus päästä. No daa-a: autolla! Esitin edelleen tyhmää turistia, kunnes tilanteen uhkaava sävy hieman latistui, kun kukaan neljästä portinvartijasta ei osannut lausua sanaa ”prohibited”. Päästivät minut sitten pois ja toivottivat hauskaa päivänjatkoa Cedar Pointissa. Ohitin parkkipaikan portit, jossa alueelle sisään tulevilta autoilta rahastettiin hinta alkaen 25 dollaria. Miksiköhän kävely on kielletty?

Itse puistosta on pelkkää hyvää sanottavaa. Olin odottanut Cedar Pointin reissua innolla, sillä tiesin jo ennakkoon, että puistossa on monia erityyppisiä vuoristoratoja ja monella niistä on alan harrastajien keskuudessa legendaarinen asema. Hittilista olikin melkoinen: Maverick, Millennium Force, Top Thrill Dragster, Mantis, Raptor, Magnum XL200, Gatekeeper ja monta muuta nimeä, jotka eivät tietysti kenellekään sano mitään, ennen kuin avaan asiaa hieman. Tästä eteenpäin homma karkaa hetkeksi handusta, sillä suhtaudun käsiteltävään asiaan hieman keskimääräistä suuremmalla intohimolla. Mikäli vuoristoradoilla fiilistely ei kiinnosta, voit jatkaa lukemista äänimerkin *Plim* jälkeen.

Maverick sai luvan olla päivän ensimmäinen vuoristorata. Rata ei nouse kovin korkealle maanpinnasta, eikä sen vauhti ole mitenkään poikkeuksellisen kova, eikä siinä käydä kuin kaksi kertaa pää alaspäin. Mutta taivas varjele mitä riepotusta laite antaa! Rata kurvaa koko ajan hengästyttävän tiukasti johonkin suuntaan ja nypyn ylityksetkin tehdään hartiat turvakaareen painuen. Juuri kun vauhti hidastuu ja kyytiläinen luulee selvinneensä höykytyksestä kunnialla, juna kiihdyttää tunnelista ulos ja kiertää suihkulähdealtaan kyljellään viistäen. Rata on rakennettu villin lännen teemaan, ja jotain kunnon hevosrodeoon verrattavaa potkua laitteessa kyllä onkin. Olin reilu viikko takaperin tekemäni Magic Mountainin vierailun jälkeen huolissani siitä, voiko vastaan tulla vielä parempia laitteita. Huoli pois, kyllä voi!

Jatkoin vaatimattomalla linjalla, sillä seuraavaksi vuorossa oli ties montako vuotta peräkkäin parhaaksi teräsrakenteiseksi vuoristoradaksi äänestetty Millennium Force. Kyydin aikana matkustajat eivät käy kertaakaan täysin pää alaspäin, mutta yli 90 astetta kallistettuja mutkia on matkalla useita. Yhden ajokerran jälkeen kuulin takapenkkiläisten keskustelevan, että ajo kestää yli puolitoista minuuttia. Se on pitkä aika puristaa turvakaiteita: juna hinataan aivan käsittämättömän kokoisen mäen huipulle ja sieltä tullaan kohti montun pohjaa parhaimmillaan 155 kilometriä tunnissa. Sitten seuraa sarja lennokkaita käännöksiä ja vatsanpohjaa kutkuttavia mäkiä. Rata on alusta loppuun asti kovavauhtista tykitystä, mutta kyyti on sangen pehmeää verrattuna varsinkin Maverickiin. Rata ansaitsee asemansa palkittuna yleisön suosikkina.

Tässä välissä taisin käydä ensimmäisen kerran jonottamassa Top Thrill Dragsteriin. Kyseinen laite on ehkä mielenvikaisin härveli koko puistossa: kyytiläiset rykäistään lähtövalojen vaihtuessa kiihdytysautoa jäljittelevällä junalla tolpan nokkaan niin että humina käy. TTD oli joskus maailman korkein vuoristorata, kunnes New Jerseyssä sijaitsevaan puistoon rakennettiin melkein täysin samanlainen rata, mutta numeroa isompi. Jo näinkin massiivisella radalla on omat ongelmansa: laite joudutaan sulkemaan kovalla tuulella, koska juna ei välttämättä pääse annetuilla alkuvauhdeilla huipulle asti. Ukkosella sulkemisen ymmärrän täysin, sillä laite on luultavasti koko Ohion korkein kohta.

Minun tapauksessani kävi sitten niin, että Dragster suljettiin keskiviikkoaamuna mekaanisen vian takia. Myöhemmin yritin jonottaa siihen uudelleen, mutta tällöin laite pysäytettiin kovan tuulen vuoksi. Torstaina en nähnyt sitä toiminnassa koko päivänä. Jäi siis jotain koettavaa vielä seuraavaankin kertaan.

Onneksi muut laitteet eivät ole aivan näin herkkiä. Meninkin koeajamaan radan nimeltä Mantis, joka on tyypiltään samanlainen seisaaltaan ajettava vuoristorata kuin Magic Mountainin Riddler. Mantisin rata oli kuitenkin profiililtaan sujuvampi, ja tykkäsinkin siitä enemmän. Jokaisen vuoristoradan sisäänkäynnin vieressä oli muuten yksi vuoristoradan vaunun penkki, jota sai käydä koeistumassa ennen laitteeseen menoa (Minun piti ottaa Mantisin penkistä kuva, sillä monelle lukijalle tämä seisoma-asento on tuottanut ihmetystä. Unohdin kuitenkin). Ilmeisen vähän tuota sovitusmahdollisuutta näköjään hyödynnettiin, sillä kolme kertaa näin, kuinka työntekijät joutuivat ennen junan lähtöä poistamaan asiakkaan junasta saatesanoilla: rakas, sinusta on tullut pullukka.

Mantisin jälkeen menin jonottamaan Raptoriin pääsyä. Laite oli yllättävän suuressa suosiossa, sillä kyytiä piti odotella arviolta tunnin verran. Raptor on tyypiltään hieman samanlainen kuin Särkänniemen Tornado, mutta kyyti on himpun verran rajumpi ja kovavauhtisempi. Inversioitkin oli suunniteltu sujuvammin, sillä olen edelleen sitä mieltä, että Tornadon molemmat barrel rollit kiertyvät väärään suuntaan. Mitä tämä tarkoittaa? Voisin kirjoittaa asiasta tarvittaessa kokonaan oman blogipäivityksen. Teen sen pyydettäessä.

Pienen ruokatauon jälkeen testasin Cedar Pointin korkkiruuvin. Laitteena tuo ei mikään ihmeellinen ole, vaikka valmistuessaan olikin maailman ensimmäinen rata, jossa oli kolme inversiota. Nykyään tällä vuoristoradalla on mielestäni enemmän arvoa maisemaelementtinä. Vai mitäpä itse tuumitte? Minusta nuo tukirakenteet ovat hyvinkin kauniit.

Tässä välissä taisin käydä kokeilemassa Mean Streakin, joka on puiston suurin puuvuoristorata. Massiivinen hökötys oli kyytinsä puolesta mielestäni pettymys, sillä se ei tarjonnut oikein kunnon mahamäkiä eikä juurikaan vauhtia ensimmäisten pudotusten jälkeen.

Jos oli Mean Streak vaisu lajissaan, niin Magnum XL200 –niminen rata antoi jotain, mitä en olisi osannut odottaa. 80-luvun lopulla rakennettu teräsrakenteinen vuoristorata on korkea ja kovavauhtinen, mutta yllätyksenä tuli negatiivisten g-voimien määrä. Juna pysyy kiskoilla isojen yläpuolisten pyörien ja pienempien alapuolisten rullien avulla. Mäkien huipulla tunsi ja kuuli, kuinka tukipiste vaihtui isoilta rullilta pienille. Parissa kohdassa tuli tunne, että nyt tämä saamarin pulkka lentää metsään ja lujaa. Ei kuitenkaan lentänyt, vaan hengissä päästiin perille. Ei ollut mitenkään laadukasta kyytiä enää yli 20-vuotiaalla radalla, ja eipä ole hetkeen missään laitteessa nuin paljoa hirvittänyt.

*Plim*

Keskiviikkoiltaa kohden alkoi puisto täyttyä ihmisistä, ja jonotusajat kaikkialle venyivät lähemmäs tuntiin. Päätinkin lähteä hotellille lepäilemään, sillä olin ostanut kahden päivän lipun ja suunnitelmissani oli palata seuraavana päivänä puistoon vielä muutamaksi tunniksi ennen matkan jatkumista. Kyselin lähtiessäni puiston portilta vaihtoehtoista kävelyreittiä pois, ja vartijat ohjasivat minut sille toiselle kannakselle. Varoittivat kuitenkin, että mantereelle on pitkä matka. Minä varoituksista vähät välitin. Voihan se matka heistä tuntua pitkältä, jos eivät ikinä ole minnekään kävelleet. Kannakselta on lähdetty ennenkin, eikä silloinkaan taksia soiteltu! Tästä mennään yli niin että heilahtaa.

Parkkialueelta poistuessani näin tien, jota minun oli määrä tallustaa pois puistosta: kapea kaksikaistainen tie ilman minkäänlaisia pientareita. Jonkin matkaa edettyäni aloin kaivata karttaa, toista juomapulloa, taksin puhelinnumeroa ja lisää aurinkorasvaa. Jaardi jaardilta homma alkoi tuntua yhä huonommalta idealta.

Kävelin tunnin, ja vihdoin alkoi näyttää siltä, että tie saapuu mantereelle. Sitä ennen piti kuitenkin ylittää tietä pitkin kannas, jonka molemmilla puolilla oli kaislikkoa. Kävelin melkein ajoradan keskellä ja laskin tien oheen jääneitä roadkillejä: orava, käärme, jänis, käärme, pesukarhu, käärme, kilpikonna, käärme, käärme, käärme… Autoliikennettä oli harvakseltaan. Kukaan ei tarjonnut kyytiä. Ajattelin, että en edes liftaa, sillä en muistanut ulkoa oliko se Ohiossa kiellettyä.

Stop-merkki! Risteys! Valtatie! …ja Sandusky 4 mailia. FFFFUUUUUUU… Jatkoin marssia. Tiesin, että jos pysähdyn, kipu ja väsymys iskee jalkoihin kunnolla. Olin kuitenkin kävellyt tai seissyt jonossa koko päivän, ja kello oli jo seitsemän. Oikean jalan pikkuvarvas tuntui hiertyvän riekaleiksi. Nyt tulee pahaa jälkeä, mutta taksia en soita, perkele. En ala maksamaan siitä, että joudun noudattamaan mielivaltaisesti yksityistielle laadittuja liikennesääntöjä.

Pääsin perille. Matka-aika 2 tuntia 30 minuuttia. Google mapsin mukaan kävelemäni reitti puiston portilta hotellille oli 9 mailia.

Seuraavana aamuna soitin taksin hotellille, sillä jalat olivat edellisen päivän hyötyliikunnan jäljiltä täysin tuhoutuneet, eivätkä halunneet kävellä edes sitä korttelia sen lähemmän kannaksen alkupäähän! Onneksi jonossa seisominen ei sattunut, joten menin vielä puistoon tarkoituksenani ajaa parhaita laitteita toiseen kertaan sekä edellisenä päivänä kiinni ollut Gatekeeper ensimmäistä kertaa.

Gatekeeper on Cedar pointin uusin laite, joka avattiin tälle kaudelle vasta 11 päivää ennen vierailuani. Vaunussa istutaan radan molemmilla sivuilla kuten Magic Mountainin X2:ssa, mutta toisin kuin X2:ssa, Gatekeeperin penkit eivät pyöri. En välttämättä ollut pyörivien penkkien suurin fani alun alkaenkaan, mutta tässä radassa penkkien pyörimistä ei edes tarvittu sulavamman rataprofiilin takia. Ja olihan siinä varsinaista lentämisen meininkiä! Rata liihottelee nimensä mukaisesti pariin kertaan puiston portin yli, ja matkan varrelta löytyy painottomuuden tunnetta tuovia nyppyjä sekä parit korkkiruuvit. Ihan huikea laite - ja pehmeä kyyti. Ei ehkä yhtä intensiivinen kuin Maverick, mutta eri tavalla hyvä.

Gatekeeperin jonssa vierähti lähemmäs tunti. Kävin vielä toiseen kertaan Millennium Forcessa ja Maverickissa, joihin jonottaessa tärvääntyi 45 minuuttia kummassakin. Lisäksi liikkumiseni molempia jalkoja ontuen oli tuskastuttavan hidasta. Minun olisi varmaan pitänyt vuokrata sellainen akkukäyttöinen invamopo, millä puolet paikallisista keski-ikäisistä näytti puistossa huristelevan. Laitteisiin takakautta jonottamatta päästyään näille sankareille tapahtui usein ihmeparantuminen, ja he nousivat omin jaloin kyytiin. Sitten piti enää jännittää sopivatko turvakaaret kiinni.

Maverickista päästyäni alkoi taivaalta tulla vettä siinä määrin, että suurin osa puiston laitteista suljettiin. Olin silti tyytyväinen, että pystyin kokemaan näinkin paljon, sillä sääennusteet lupailivat molemmille päiville ukkosmyrskyjä. Tilailin taksin bussiasemalle ja jatkoin sieltä yötä myöten kohti uusia seikkailuja.

Autovaellus pohjoiseen

Kuten jo on melkein perinteeksi ehtinyt muodostua, pidemmillä siirtymätaipaleilla on ollut tapana sattua jotain poikkeavaa, kuten bussin jousituksen hajoaminen tai huumeratsia. Tällä kertaa temppuili lentokoneen tekniikka. Phoenixissa vaihdoin lentokonetta, ja tämä uudempi ja hienompi Airbus ei suostunut viemään meitä taivaalle. Pyörimme lentokentän rullausteillä aikamme, kunnes kapteeni ohjasti siipirikon koneen takaisin portille. Konetta alettiin korjata välittömästi, mutta vianmäärityksen ajaksi piti koneesta katkaista sähköt. Tämä tarkoitti myös ilmastoinnin sammumista, mikä Phoenixin lähes neljänkympin helteessä johti matkustamon lämpenemiseen. Matkustajat otettiinkin takaisin terminaaliin, mikä otti oman aikansa.

Pian pääsimme takaisin koneeseen ja lähtemään matkaan. Ai minne? No Minne, Minne! Minneapolisiin. Mikäli oikein ymmärsin lentokapteenin kuulutuksesta, ei koneessa olisi ollut muuta vikaa kuin tietotekninen häikkä. Tietokone luuli, että lentokoneessa oli jokin vikana, mutta ilmeisesti uudelleenkäynnistys korjasi ongelman.

Minneapolisissa viivähdin vain yhden yön, ja heti seuraavana päivänä liityin serkkuni ja hänen perheensä seuraksi roadtripille Duluthiin ja sen pohjoispuolisiin korpimaihin. Olin ohimennen käynyt jo Duluthissa, kun veljeni kanssa ajoimme kaupungin läpi spring break –roadtripillä. Nyt oli kuitenkin tarkoitus nähdä jotain muutakin, kuin sataman hiilikasat likaisten autonikkunoiden läpi. Ensimmäisenä iltana tutustuimme vain panimoravintola Fitgersiin, sillä kaupungin muut nähtävyydet rajoittuivat ovensa sulkeneihin kauppoihin ja päihtyneisiin alkuasukkaisiin.

Majatalomme sijaitsi hetken matkaa Duluthista Lake Superiorin rantaa koilliseen. Mökkihenkisen Gitche Gumee Inn -yösijamme sisustus oli viety loppuun asti valitulla linjalla, sillä kaikki katetusta parivuoteesta aina vessapaperirullan telineeseen saakka oli valmistettu koivurangasta moottorisahalla veistämällä. Aamiaispannukakut tarjoiltiin suoraan huoneisiin.

Lauantaiaamuna upotimme pannaria naamaan samaa tahtia kuin Ruotsi upotti kiekkoja leijonien verkkoon. Pelin jälkeen suuntasimme auton keulan kohti Split Rockin majakkaa. Kun tutkat ja GPS:t ovat vähentäneet majakoiden tarvetta, oli Split Rockin majakasta tehty turistinähtävyys opastettuine kierroksineen ja matkamuistomyymälöineen. Itse valotalon lisäksi rannalla nökötti sumutorvirakenus ja eri vuoroissa työskennelleiden majakanvartijoiden talot, joista yksi oli museoitu vuosikymmententakaiseen asuun. Majakalla oli turkasen kylmä, ja navakka tuuli varmisti, ettei ulkona päässyt viihtymään. Sääli sinänsä, sillä komeaan paikkaan olivat kyllä majakan laittaneet.

Seuraavaksi näppäiltiin GPS:ään mielenkiintoisia koordinaatteja. Määränpää oli Suomi, Finland, Minnesota, johon suunnistimme melekosessa sumussa.

Sumun keskeltä löytyi kylä: huoltoasema, osuuskuntakauppa ja kolme baaria. Yhdessä baarissa mainostettiin myös kalastustarvikemyyntiä. Tuossahan sitä on jo kaikki, mitä ihminen osaa kaivata. Pysähdyimme yhteen baariin pitsalle. Hyvät oli, ja isot. Pitsan jälkeen pyörähdimme nopeasti Finland Heritage Sitella, joka oli käytännössä vanha suomalaissiirtolaisten asuttama pihapiiri, johon oli jälkeenpäin rakennettu matkamuistomyymälä ja pystytetty muistokiviä.

Vaan sittenpä paikkaan itsemme ajoimme: Minnesotassa on järvi, jonka nimi on jostain syystä sama kuin allekirjoittaneen ja hänen serkkunsa sukunimi. Pitihän vesistöön käydä tutustumassa, kun kerran oltiin alle sadan mailin päässä. Eli ihan nurkilla. Kiitos huolellisen Googlemaps-vakoilun, löysimme tikkana perille kohteeseen. Järven rannalla oli yksi talo,  sinivalkoiseksi maalattu. Talon postilaatikolla liehui siniristilippu ja laatikon kyljessä oli suomalainen sukunimi (tosin eri kuin järven nimi). Itse talo oli tyhillään, vaikka useita elonmerkkejä, kuten tuoreita renkaanjälkiä pihapiiristä löytyikin. Vähän arvelutti tutkailla omin päin järveä, kun reunamaille oli pystytetty "No trespassing" -kylttejä kuin Roope Ankan rahasäiliökukkulalle. Ei sitä tiedä, missä määrin talon asukas on amerikkalaistunut, eli tuleeko vastaan pystykorvan vai winchesterin kanssa...

Hetken aikaa odottelimme isäntäväkeä saapuvaksi, mutta turhaan. Talon tuulikaapissa oli "Tervetuloa"-kyltin alla viestivihkonen, johon jätimme terveiset ja puhelinnumerot. Olisi ollut jännä tietää mikä näiden ihmisten Suomi-kytkös oli. Ties vaikka järvi kuuluisi edelleenkin suvulle! Hieno järvi se oli. Vähän ehkä pieni ja soinen, mutta rannalta löytyneestä kalanraadosta päätellen ei suinkaan tyhjä.

Paluumatkalla bongasimme aivan tien varresta US Hockey Hall of Fame -museon. Museossa olisi ollut mukava poiketa, mutta myöhäisen ajankohdan takia se ei luultavasti olisi ollut enää edes auki. En ehtinyt museosta edes kuvaa nappaamaan. Ei käynyt kyllä pienessä mielessäkään, että moinen paikka voisi olla nuin raukoilla rajoilla. Melkein kuin Suomen jääkiekkomuseo olisi sijoitettu Tampereen sijaan Kempeleeseen. Tai Kempeleelle. Kempeleehen.

Seuraavana aamuna suuntasimme jo takaisin kohti Minneapolisia, mutta pysähdyimme vielä aamupäiväksi Duluthiin ihmettelemään kaupungin nähtävyyksiä. Ensin menimme napsimaan kuvat kuuluisasta nostosillasta, jonka alta kulkevat isotkin rahtilaivat suojaisaan satamaan. Saapumispäivänä näimme yhden laivan lipuvan kanavaan, mutta sunnuntaina ei ollut laivaliikennettä havaittavissa.

Kanavan ja sillan kupeessa oli eräänlainen merikeskus, jossa oli tietoa suurten järvien laivaliikenteestä ja paljon asiaa mm. väyliä, kanavia ja aallonmurtajia rakentavan armeijan insinööriosaston toiminnasta. Minua kiinnostivat eniten näyttelyn monet pienoismallit. Ehjien laivojen lisäksi mallinnettuna oli Lake Superioriin vajonneen rahtialus Edmund Fitzgeraldin hylky. Laivan uppoamisesta on tehty laulukin, jonka kertovat lyriikat hakevat vertaistaan. Tapauksessa on kyllä kaikki laulun ainekset: aluksen uppoamissyytä ei edelleenkään tarkkaan tiedetä, eikä yhtään miehistön jäsentä ole koskaan löydetty - ei elävänä eikä kuolleena. Kahdenkymmenenyhdeksän merimiehen hengen vaatinut turma on tuotteistettu aika hyvin, sillä matkamuistomyymälöistä löytyi vaikka mitä Edmund Fitzgerald jääkaappimagneettia, snapsilasia ja sellainen lasipallo, jossa alkaa satamaan lunta, kun sitä ravistaa. Joinpa paikallisessa ravintolassa myös maukasta Edmund Fitzgerald -portteria.

Merikeskuksesta siirryimme Great Lakes Aquariumin tiloihin toiselle puolelle satama-allasta. Kuten San Franciscon vastaavassa kalatankissa, tässäkin akvaariossa oli hieman remontti kesken. Nähtävillä oli kuitenkin muutama eri ympäristöön rakennettu allas: suuret järvet, latvavedet, matala lahti sekä lintuhäkki, jossa oli telkkä, tylli ja kilpikonnia. Alakerran näyttelytiloissa oli eksoottisempia lajeja, esimerkiksi nahkiaisia, joita yritetään kuulemma pitää poissa suurilta järviltä. Trooppisten vesien asukeista oli paikalle saatu edustamaan amerikkalaista jalkapalloa pelaava mustekala ja epäsosiaalinen, yksin tankissaan takaperin uiva sähköankerias. Vaikuttavin allas oli silti suurten järvien suuri allas: kahden kerroksen korkuisessa altaassa ui useita eri lohensukuisia kaloja, sekä valtavia sampia. Suurin sampi näytti lasin läpi tarkasteltuna lähemmäs kaksimetriseltä ja suurimmat kirjolohet olivat silmäpuntarilla mitattuna ehkä kymmenkiloisia mänkkejä.

Perheen pienimpiä kiinnostivat ylivoimaisesti eniten saukot. Veijarit kömpivät koloistaan kellontarkasti ruoka-aikaan ja etsivät lavasteisiin piilotettuja siikafileen (!) palasia.

Nyt on Duluth tullut nähtyä hieman paremmin kuin edellisellä kerralla. Teki todella hyvää vaihtaa suurkaupunkien hälinä hetkeksi rauhallisempaan samoiluun. Oli myös tervetullutta vaihtelua saada välillä matkaseuraa, ja vielä parasta mahdollista sellaista. Oman itsensä kanssa reissaaminen on ihan jees muuten, mutta omille jutuille ei määräänsä enempää jaksa nauraa. Mielummin nauran esimerkiksi serkun 6-v tyttären tomerille sutkautuksille.

Saareen, metsään ja takaisin

San Franciscossa edelleen, ja vielä piti nähdä monta paikkaa. Kaupunki tarjoa niin monenlaista nähtävää, että kolmeen päivään ei millään voi nähdä kaikkea haluamaansa. Piti tehdä valintoja.

Ensimmäiset valinnat olin tehnyt jo hyvissä ajoin ennen kaupunkiin saapumista. Olin buukannut itselleni paikan Alcatrazin lautalta. Hyvissä ajoin ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ajoissa, jotta olisin mahtunut vielä iltakierrokselle, joten minun oli tyytyminen päivännäöllä tehtävään reissuun.

Saarelle saavuttaessa oli ensiksi lyhyt opastus siitä, miten tulee käyttäytyä. Alcatraz on nimittäin nykyisin kansallispuisto, joten siellä pätevät eri lait kuin muualla. Puistonvartija oli puheessaan juuri päässyt kertomasta kuinka rikas lintukanta saarella nykyisin on, kun erään siivekkään ylilennon tuloksena noin metrin etupuolellani sijainneet puolentusinaa ihmistä saivat täyslaidallisen vihreänvalkoista ä-ää niskaansa.

Opastuskeskuksena ja matkamuistomyymälänä toimivan parakin suojissa oli valkokangas, jolla pyöri muutaman minuutin mittainen introfilmi saaren historiasta. Filmistä kävi ilmi, että Alcatrazin saari on toiminut sisällissodan aikana linnoitussaarena, jonka pitkän kantaman tykit oli suunnattu Golden Gaten suulle vastaanottamaan vihollisjoukkoja. Saarella on myös pitkään toiminut majakka, itse asiassa länsirannikon ensimmäinen sellainen. Jo linnoitusaikana saari toimi vankilana, mutta vasta 1900-luvun puolella sinne rakennettiin isompi vankilarakennus, joka oli valmistuessaan maailman suurin teräsbetonirakennus. 60-luvun lopun villeinä vuosina voimansa yhdistäneet intiaanit valtasivat saaren ja julistivat sen reservaatikseen saadakseen tukalaksi käyneeseen tilanteeseensa helpotusta ja asialle julkisuutta. Itse en ainakaan tiennyt Alcatrazin vaiheista kuin vankilaosuuden, joten filmi tuli tarpeeseen.

Alcatraz-vierailun opastettu osuus keskittyi vankilarakennukseen. Sisään astuessa vierailijoille annettiin kuulokkeet ja soitin, osoitettiin kierroksen alkamispaikka ja näytettiin, missä soittimen play-painike on. Siitä lähtien ohjeet kuuluivat nauhalta.

Odotukset audio touria kohtaan eivät olleet korkealla, mutta jouduin yllättymään positiivisesti. Ääninauha ei ollut luentomainen, vaan muistutti enemmän radiokuunnelmaa tai näytelmää ilman kuvaa. Nauhalle oli saatu kertojiksi hahmoja kaltereiden molemmin puolin.

Vankila oli karu paikka, mutta eihän sen piknikkiä kuulu ollakaan sen jälkeen, kun on jotain tehnyt sinne pääsyn ansaitakseen. Sellit olivat pieniä ja koruttomia. Näkymä keskikäytävä Broadwaylla oli kuin minkkitarhassa: pikku koppeja riitti kolmeen kerrokseen. Sivukäytävillä oli muutamia sellejä, joihin paistoi tiettyyn aikaan päivästä aurinko katon rajassa olleesta ikkunasta. Nämä olivat laitoksen vähiten synkimmät paikat, ja niihin majoitettiin ne, jotka olivat hyvällä käytöksellään paikan ansainneet. Huonolla käytöksellä taas pääsi johonkin D-siiven yhdeksästä ikkunattomasta ja umpiovisesta yksiöstä.

Vankilan pihalla seistessä huomasi, miksi Alcatraz oli niin karu paikka kuin oli: sykkivä suurkaupunki oli vain mailin päässä, mutta silti niin saavuttamattomissa, sillä välissä oli hyytävää merivettä ja neljä kertaa päivässä suuntaa vaihtava vuorovesivirtaus. Tyynellä ilmalla kaupungin häly kuului kuulemma saarelle asti, mikä sai häkkilinnut taatusti miettimään, missä muualla voisi aikansa paremmin viettää. Tarinoita ja elokuvia Alcatraz-paoista on kirjoitettu, mutta todellisuudessa vain muutama karkulainen on kadonnut saarelta. Heidän epäillään hukkuneen San Franciscon lahteen.

Keskiviikkoaamuna olin hereillä aikaisin, ja jo klo 8:45 istuin bussissa matkalla metsään. Mitä ihmettä? Tarjolla on yksi maailman värikkäimmistä suurkaupungeista, mutta silti pitää päästä johonkin korpeen. No, tarjolla oli myös yksi maailman kuuluisimmista metsistä, joten päätin hyödyntää tilaisuuden ja käydä Muir Woodsissa.

Metsään vievä tie oli entinen Highway 1. Se oli kapea ja kiharainen. Siltä tietä poikettiin vielä entiselle tukinajotielle, joka ei ollut suora tai leveä sekään.

Muir Woods on tunnettu punapuistaan, jotka kasvavat vanhoiksi ja suuriksi. Eritoten puiden halkaisija oli aivan käsittämätön. Latvaa en maasta käsin edes nähnyt, joten puiden korkeuteen on hankala antaa mitään kommenttia. Vuosirenkaita voi olla helposti yli tuhat.

Amerikkalaisten käsitys metsästä on hieman erikoinen. ”Metsässä” kulki leveät asfaltoidut tiet tai laudoitukset, joilla piti pysytellä. Toisaalta, nuilla kävijämäärillä pintamaa kuluisi helposti puhki ilman kestopäällystettä, joten ratkaisun ymmärtää.

En ollut metsän ainoa samoilija, joten luonnonrauhasta ei ollut paikoin tietoakaan. Ihmiset lompsivat hirveää vauhtia eteenpäin, jotkut olivat tulleet metsään jopa hölkkälenkille. Aina muiden ihmisten mentyä ja hiljaisuuden laskeuduttua hiippaiin hiljakseen eteenpäin ja kuulostelin luontoa siinä toivossa, että olisin nähnyt jonkun metsän eläimistä. Yhden puun rungon kohdalla havaitsin rapinaa, mutta en nähnyt ketään. Vähän aikaa paikallani seistyäni huomasin, että puun kaarnan rakosissa vilisti pienenpieniä lintuja. Tai aluksi en ollut varma, oliko puu iso vai linnut pieniä. Totesin kuitenkin pian, että hieman molempia. Linnut taisivat olla peukaloisen poikasia. Ja varsin tuttavallisia sellaisia. Kyykistyin polulle, jotta saisin parempia kuvia. Silloin yksi linnuista lennähti ranteestani roikkuvan kameralaukun päälle istumaan! Yritin kääntää kameran alassuin, mutta tirppa säikähti ja lensi takaisin puuhun. Eipä silti, kamera tuskin olisi tarkentanut kymmenen sentin päähän linssistä… Paikalle juuri parahiksi osuneet muut turistit todistivat tapahtunutta ja totesivat, että täällähän on meininki niin kuin Disneyn Lumikki-elokuvassa.

Yritin löytää rauhallisemman polun, ja lähdinkin laakson rinteille johtavaa Ocean View –polkua ylös. Tämä osoittautui virheeksi, sillä tuon polun varrella ei enää isoja punapuita kasvanut ja maastokin oli varsin hengästyttävää. Vaikka välillä oli vaikeuksia nähdä metsää puilta, onnistuin kuitenkin vielä näkemään tikan ja valtavan etanan, joten ei ollut täysin hukkareissu.

Takaisin puiston portin kahvilaan päästyäni nautin vilvoittavan (ja aivan luonnottoman hintaisen) luomulimonadin. Sitä nauttiessa oli hyvä odotella bussin lähtöä ja katsella pikkuoravien temmellystä. Ne olivat oikeasti samankokoisia kuin Lapissa sopulit!

Pääsin bussilla takaisin kaupunkiin. Bussikuski oli jälleen varsin hauska tapaus ja jaksoi iskeä bussin mikkiin tarinaa, vaikka tie ja liikenne eivät tehneet sitä helpoksi. Keskustasta otin vielä yhden kiertoajelubussin Golden Gate –puistoon ja Haightin kaupunginosaan sekä Alamo Squarelle.

Puiston suunnittelijaksi haluttiin aikanaan sama mies, joka oli suunnitellut New Yorkin keskuspuiston. Varhaisen San Franciscon hiekkadyynimaiseman nähdessään hän ei kuitenkaan suostunut tehtävään, sillä ”eihän täällä mikään edes kasva”. Sitten jostain ilmaantui skotlantilainen herra, joka sanoi tekevänsä homman. Ensi töikseen kaveri haalasi kaiken hevosenpaskan (lehmiä ei San Franciscossa saa lain mukaan pitää) puistoon ja vuorasi hiekkadyynit sillä. Ja kappas vain, alkoihan siellä kukoistaa.

Puistoarkkitehti vihasi patsaita. Hänen mielestään puiden ja pensaiden piti olla niitä katseenvangitsijoita, joita varten puisto on olemassa. Muut halusivat silti pystyttää puistoon patsaita. Arkkitehti ei tästä pitänyt ja istutti jokaisen patsaan ympärille läjän puita ja pensaita. Oppaan mukaan patsaat tuottavat edelleen yllätyksiä, kun niitä löytyy ryteikköjen raivauksen yhteydessä.

Haightin kaupunginosassa ajelimme Haight Streetiä pitkin. Värikästä oli. En kiertoajelulle lähtiessä osannut pelkistä paikannimistä yhdistää, että tämä on nyt se hippimesta, joten en osannut aikatauluttaa itselleni pysähdystä sinne. No, ajelimme jonkun Jimi Hendrixin entisen talon ohi ja pysähdyimme liikennevaloissa Haight ja Ashbury -katujen kulmassa.

Kiersimme bussilla myös Alamo Squaren, joka on viktoriaanisten pientalojen ympäröimä puisto. Tältä alueelta on oppaan kertoman mukaan poikkeuksellisen paljon kuvamateriaalia vuoden 1906 maanjäristyksen jälkeen, sillä puistossa toimi jonkinlainen hätämajoitusleiri niille, jotka menettivät kotinsa. Alueen talot on haluttu säilyttää alkuperäisessä asussaan, ja vuoden 1906 julkisivuihin on sallittu ainoastaan paloportaiden lisääminen. Allaolevassa kuvassa ovat kuuluisat Painted Ladys -talot, jotka kulkevat myös nimellä Seven Sisters.