Motivaatiokuoppa

Kolme päivää koulua jäljellä. Kolme tenttiä jäljellä. Kolme raporttia palauttamatta. Pitäisi lukea ja kirjoittaa. Sen sijaan selailen huvipuistojen pääsylippujen hintoja ja lentoaikatauluja, sekä tietysti kirjoitan blogia. Makaan Grand Canyonin syvyisessä motivaatiokuopassa, jonka pohjalla ei virtaa Colorado-joki vaan ne opintopisteet ja arvosanat, jotka jäävät saavuttamatta.

No joo, kurssit on jo aika lailla varmasti läpi, vaikka en tietäisi edes omaa nimeäni tentissä. Täällä täytyy kursseilla tehdä muutakin kuin lopputentti, mikä on toisaalta hyväkin juttu, sillä se vie painoarvoa pois yksittäiseltä koesuoritukselta. Tavallaan se on helpottava asia, mutta motivaatiota ei edistä kyllä yhtään tieto siitä, että kurssi on jo läpi.

Kaikkea muuta kuin motivoivaa on ollut myös nähdä säätilan kehitys. Pari viime päivää on ollut melkein parikymmentä astetta lämmintä ja auringonpaistetta. On villin näköistä, kun paikalliset painavat kadulla menemään shortseissa ja vaimonhakkaajapaidoissa paljain jaloin, kun vieressä on vielä metrinen kinos lunta. Jos Forecan etanoilla on sarvet oikeassa asennossa, niin ilo kevään saapumisesta on ennenaikainen. Loppuviikosta näyttäisi satavan taas vaihteeksi vähän lunta.

Ehkä tässä täytyy vielä hetken matkaa rypistää, että saa tämän koulun pakettiin. Sitten voisi oikeasti keskittyä niihin huvipuistoihin, lentolippuihin ja kanjoneihin.

Lintukoto

Olen saanut useita huolestuneita yhteydenottoja. Viikon sisällä Seattlessa ammuskeltiin, Bostonissa räjähti ja Torontossa tai Montréalissakin melkein. Olenko vielä hengissä?

Olen. Kiitokset huolenpidosta. Seattleen on täältä melkein yhtä pitkä matka kuin Helsingistä Syyriaan, jossa on muuten ihan täysi sota, tiesittekö? Boston ja Kanadan metropolialue ovat hieman lähempänä, mutta siltikin puhutaan päivän automatkasta.

Niinkin luotettava lähde kuin Readers Digest on rankannut Michigan Techin kampuksen maan kolmanneksi turvallisimmaksi. Koska kampus on aika pitkälti sama asia kuin koko kylä, on asiat hyvin vielä ruokakaupan pihallakin. Ja baareissa. Ja kaikissa niissä neljässä Subway-ravintolassa. En ole muuten kuullut yhtään laukausta vielä täällä ollessa. Houghton on kuitenkin aika pieni paikka, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ehkä sitä kuuluisaa pahaa oloa ei niin helposti pääse syntymään, kun tukiverkosto ympärillä huomaa asioiden tolan ennen tilanteen pahenemista. Ja ne, joilla ei ole tukiverkostoa, kyhjöttävät yksin jossain mökissänsä ja potevat pahaa oloaan siellä. Näennäisesti siis kaikki hyvin.

Täällä on sitten omanlaisensa ongelmat. Asenteet rattijuopumusta kohtaan ovat todella löyhät. Sitä ei oikein kunnolla valvota ja muutenkin se on hiljaisesti hyväksytty menettelytapa, koska se nyt vaan on ainoa tapa liikkua. Ja kuulemani mukaan myös huumeet ovat jonkinmoinen riesa. Tai ainakin niistä puhutaan paljon. En kyllä käsitä, miksi kukaan yliopisto-opiskelija polttelisi pilveä tai söisi kärpässieniä. On nimittäin ihan yleinen käytäntö, että uuteen työpaikkaan mennessä joutuu urinoimaan purkkiin.

Kyllä täällä paikallisetkin valitsevat tarkkaan, millä alueilla isommissa kaupungeissa liikkuvat. Moni kaveri on menossa Detroitin lähiympäristöön töihin, ja tiedonvaihto isosta D:stä kotoisin olevien kavereiden kanssa on vilkasta: mistä kaupunginosasta kannatta hankkia asunto ja mitkä alueet taas ovat niin sanotusti "sketchy".

Fakta on se, että jos alkaa joka paikassa pelkäämään pahinta, niin ei uskalla mennä minnekään eikä tehdä mitään. Siinä jäisi monta hienoa asiaa näkemättä ja kokematta. En ajatellut tällaiseen ryhtyä. Jos todennäköisyydet ovat siinä mallissa, että jotain tapahtuu, niin sittenpä tapahtuu. Ei elämästä selviä hengissä, ja tilastojen valossa oma kotikin vaikuttaa aika vaaralliselta paikalta.

Välitilinpäätös

Olen jo jonkin aikaa pitänyt tällaista listaa:

Asioita, joita jään kaipaamaan:

- Kokolattiamatto. Aivan rajattoman nerokas keksintö! Eipä villakoirat juokse nurkissa, kun ne tarttuvat maton hapsuihin.

- Pankin asiakaspalvelu. Pankkiin voi marssia ilman ajanvarausta ja olla silti ainoa asiakas. Asia kuin asia hoituu parissa minuutissa, kun sinua palvelee parhaillaan kolme virkailijaa: yksi varmentaa henkilöllisyyden, toinen tulostaa paperit ja kolmas kyselee, miten viikonloppu meni ja onko Suomessa tähän aikaan vuodesta pimeää. Ei liene tarvetta heijastella vastaavaan tilanteeseen koti-Suomen pankeissa. Jokaisella varmasti on omat kokemuksensa siitä palvelusta...

- Lumisade. Monella muulla ihmisellä tämä saattaisi olla tuolla toisen listan puolella. Ei minulla. Minä tykkään, kun talvella on lunta ja pakkasta. Ja täällä on.

- Lumitöiden sujuminen. Tehokkuudesta ei voida puhua, mutta kun on laittaa tarpeeksi rautaa rajalle ja miehiä perään niin lumi liikkuu. Ja ihmisiä ketuttaa vähemmän.
- Mt. Ripley. Joudun varmaan hommaamaan omat laskettelukamat ensi kaudelle...
- Ihmisten ystävällisyys ja välittömyys. Kovasti joka paikassa kysellään, että mitäpä kuuluu. Kaikki ei tosin jaksa enää kuunnella, kun minä heille kuulumiseni kerron. Jossakin vaiheessa ymmärsin, että e on vaan tapana kysyä, vaikka ei pätkääkään kiinnostaisi.
- Edullinen hintataso. Limu ja olut on naurettavan halpaa. Ravintolaruokakin on edullisempaa kuin Suomessa. Polttoaineen hinnasta en autottomana ole suoraan päässyt nauttimaan, mutta välillisesti varmaan kylläkin.
- Koulu. Jotkut asiat on täällä hoidettu kunnolla. Kuten esimerkiksi opetus.
- NHL-jääkiekko. Kun on kerran jäänyt koukkuun, niin joutuu varmaan ensi kaudeksi virittelemään jonkun konstin, millä pelejä näkee Suomessa. Ai niin, ei ne ihan prime timessa taida siellä näkyä...
- Kaverit. Monta hyvää tyyppiä olen täällä tavannut. Toisaalta, onpahan syytä tulla tälle puolelle merta uudemmankin kerran.

Asioita, joita ei tule ikävä:

- Kuivauskaapin puuttuminen. Tiskatut astiat kuivataan koreissa, jotka vievät lavuaarin ympärillä pöytätilaa. Lavuaarin kohdalla kaapistossa on aukko ja aukossa ikkuna ulos.

- Mittayksiköt. Jenkeillä itselläänkin on vaikeuksia lukea esimerkiksi mittavälineitä.

Pari kertaa meinasin itsekin mennä vipuun, kun työntömitta näyttää desimaalilukua ja jyrsimen työsyvyyden mittarissa on tuuman puolikkaat, neljäsosat ja tällä kertaa näköjään myös kahdeskymmenesosat. Joissain paikoissa saattaa olla kuudestoista- ja kolmaskymmeneskahdesosat, joten näiden kanssa saa olla kyllä tarkkana. Ongelmia ilmeni myös 3D-suunnitteluprojektissa, jossa laskin purjeveneen ulkomittoja toiselle kaverille, jonka piti tehdä paatista tietokonemalli. Annoin mitat hänen mielikseen tuumina, mutta eipä kelvannut: piti olla kuulemma jalkoja, että niin isoja mittoja pystyy suhteuttamaan. No, tuumia tarvittiin kuitenkin siinä vaiheessa, kun mitat piti syöttää tietokoneohjelmaan. Ihme värkkäämistä. En pysty ymmärtämään, miten joku voi sanoa "tuumasta toimeen"...
- Ovenkahvat. Ei yhtä ainutta kunnolla suunniteltua ovenkahvaa koko mantereella! Omakotitaloissa on ovinupit, joista minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Meidän talossa on muutamassa ovessa ihan kahva-kahvat, joita pitää kuitenkin kääntää melkein 90 astetta saadakseen oven auki (suomalaisissa vastaavissa tarvitsee painaa ehkä 30 astetta maksimissaan). Ja julkisten rakennusten ovenkahvat! Ihan käsittämättömiä virityksiä.

Käytössä on kahta eri tyyppistä kahvaa: painettava laatta ja liikkuva kaide. Molemmat sijaitsevat pääsääntöisesti liian alhaalla, joten niitä sujuvasti käyttääkseen pitää kumartua. Niiden liikeradat ovat niin laajoja, että ovea avatessa kahva ei anna mitään tukea, ja yleensä rojahdankin olkapää tai naama edellä ovea päin. En lähtökohtaisestikaan ymmärrä, miksi julkisten rakennusten ovet pitää olla lukonkielellä kiinni, vaikka nissä on ovipumput. Yllä olevan kuvan oven avaaminen ei onnistunut, vaikka osasinkin käyttää "kahvaa". Tämä kuva on otettu 19.4., jolloin viimeisin lumimyräkkä iski Houghtoniin.
- Autonrenkaat. Uskomattomia tohveleita talvikelissä. Täällähän ei siis nastan nastaa saa olla renkaassa. Nelivetoautolla ja kymmenen mailia tunnissa tyhjällä walmartin parkkipaikalla voi olla hetken hauskaa, mutta maantiellä 55 mailia tunnissa luistellessa on leikki kaukana.
- Hanavesi. Meidän talossa se on yhdessä hanassa värikästä ja muissa muuten vaan jännän makuista. Täytyy myöntää, että olen kuluneen kolmen kuukauden aikana aiheuttanut keskivaikean ympäristökatastrofin ostamalla kaupasta pullovettä. Tyhjät pullothan päätyvät tietysti roskiin ja edelleen Tyynenmeren jätepyörteeseen, josta delfiinit ja sinijalkasuulat niitä syövät ja tukehtuvat niihin.
- Pullopantit (ks. edellinen kohta) ja kunnolliset palautusautomaatit. Ennen senior barrel -juhlia kävimme palauttamassa pickup-truckin lavan täydeltä pulloja. Laskimme, että noin kuusisataa pantillista pulloa meni palautukseen. Harvassa olivat ne pullot, jotka menivät kerralla koneeseen. Monta pulloa piti tarjota koneeseen useamman kerran, ennen kuin kone tunnisti ne pantillisiksi.

Listaus saattaa vielä täydentyä, vaikka montaa viikkoa ei tätä komennusta olekaan enää jäljellä.  Kotisuomessahan sitä vasta kunnolla huomaa, mitä oikeasti jäi kaipaamaan.

Yooper

Michiganin osavaltio on maaniteteellisistä syistä jakautunut kahteen osaan. Mikäli michiganilaiselta kysyy mistä hän on kotoisin, hän muodostaa käsillään osavaltion kartan asettamalla kätensä yhteen pikkurillit ja nimettömät vastakkain. Eteläistä osaa kutsutaan nimellä Downstate, ja pohjoisosan nimi on Upper Peninsula. Upper Peninsula taas lyhennetään usein alkukirjaimin U.P., josta taas on aikojen saatossa jalostunut käsite Yooper, joka voi tarkoittaa mitä tahansa ylemmältä niemimaalta kotoini olevaa tai siellä sijaitsevaa ihmistä tai asiaa. Tai oikeastaan Yooper on enemmän. Se on mielentila.

Etuliitteen Yooper löytää monen paikan ja tapahtuman yhteydestä. Yksi näistä paikoista on Houghtonin keskustassa sijaitseva epämääräinen liikennejärjestely, joka kulkee paikallisten puheessa nimellä Yooper Loop. Sen kautta kulkee kaikki Keweenawn niemimaalta tuleva autoliikenne, joten mahtipontinen nimi sallittakoon. Ja silmukka se ehdottomasti on, sitä ei käy kiistäminen. Tätä puolikasta liikenneympyrää ei kannata sotkea toiseen silmukkaan, Yoop Loopiin, joka tarkoittaa Michiganjärven pohjoispuolelta kiertävää tietä.

Lumihommissa on tullut tutuksi Yooper Scoop. Kun lapiot eivät enää riittäneet taistelussa miehenkorkuisia kinoksia vastaan, kävi kämppikseni kaivamassa kellarista lumikolan, joka oli niitattu sinkitystä pellistä. Siinä sitten kaveri ylpeänä kolaa esitteli väittäen, että kapine on keksitty U.P.:n alueella: "Ei teillä siellä Suomessa ole varmaan ennen tällaista nähtykään?" No ei toden totta ole. Meillä päin käytettävät lujitemuoviset kolat ovat leveämpiä, kevyempiä, ergonomisempia, luistavat lumella liukkaammin ja...

Yoopereilla on oma murteensa, Yooper dialect. Kuulin tästä ensimmäistä kertaa lennolla Lontoosta Chicagoon, kun vieressäni istunut sattumanvarainen kaveri minua siitä varoitti. Yooper-murretta on kuulemma muiden amerikkalaistenkin aluksi vaikea tajuta. Ehdin jo unohtaa lentokoneessa lausutut varoituksen sanat, sillä tänne tullessani olin aluksi tekemisissä lähinnä ulkopaikkakuntalaisten kämppäkavereideni ja koulutovereideni kanssa. Eräällä kurssilla piti sitten tehdä ryhmätyötä erään kaverin kanssa, joka oli koko kurssin ajan pysytellyt enimmäkseen hiljaa. Tehtävän aikana tämä kaveri kuitenkin avasi sanaisen arkkunsa, ja taivas varjele mitä sieltä tuli. Sieltä tuli sellaista settiä, että jouduin kysymään "mitä?" arviolta joka kolmannen sanan jälkeen. Hommaa ei helpottanut yhtään se, että puhe tuli ulos nuoresta yooperista hyvin vaatimattomalla äänenvoimakkuudella. Ihan kuin kaveri olisi tiennyt kuulostavansa poikkeavalta.

Löysinpä videon, joka kiteyttää aika hyvin Yooper-meiningin: ei anneta hieman syrjäisen sijainnin ja karujen luonnonolojen masentaa, vaan pidetään hauskaa niiden takia, ei niistä huolimatta. Kiteytettynä: Michiganin U.P. muistuttaa monella tapaa Suomen Lappia. Poislukien kieli. Sen on varmaan keksinyt joku raumalainen maahanmuuttaja.

Koekuumotus

Kämppäkavereilla oli lauantaina jännät paikat. Kahdella kaverilla oli edessä niin kutsuttu FE-koe. Testin tarkoitus on varmistaa, että valmistuva opiskelija on ansainnut insinöörin arvonimen. Yliopistosta voi siis valmistua ilman tätä testiäkin, mutta tällöin ei ole asiaa kaikkein vaativimpiin työtehtäviin, jossa tämän leiman  edellytetään löytyvän paperista. Yksi tämän talon asukeista oli käynyt kokeessa jo aiemmin, ja piti huolen siitä, että tuoreempia kokelaita peloteltiin kokeen vaativuudella tarpeeksi.

Ja onhan tuo koe aikamoinen. 180 kysymystä ja 8 tuntia aikaa. Siinä ei kauaa ehdi yhtä kohtaa miettiä. Kuulemani perusteella kokeesta ja koetilanteesta tulee mieleen ylioppilaskirjoitukset: kokelaat istuvat jumppasalissa, sallitut välineet ovat kynä-kumi-viivotin sekä sallittu laskin, ja kysymykset ovat monivalintatehtäviä. Kysymykset jakaantuvat yleiseen osioon ja oman alan osioon. Yleisessä osiossa koneinsinöörikin joutuu vastaamaan lämmönsiirron ja sähköopin kysymyksiin, mutta toisaalta myös sähköinsinöörin pitää osata virtausmekaniikkaa ja lujuusoppia. Oman alan kysymyksissä mitataan syvempää osaamista. Koetilanteessa annetaan avuksi 200-sivuinen kaavakokoelma. Jotta siitä olisi todella hyötyä, täytyy oikeasti tietää mitä tekee ja millä hakusanalla se haluttu yhtälö siitä puhelinluettelosta löytyy.

Kaverit kömpivät iltapäivällä takaisin kämpille hyvin uupuneina. "My brain hurts", kuului kommentti kahdeksan tunnin rypistämisen jälkeen. Kiire oli kuulemma tullut, ja osa vastauksista oli pitänyt heittää arvalla. Kokeen jälkeisen helpotuksen purkautuminen kesti monta tuntia. Lähdimme illalla ravintolaan syömään, ja yllättävän monesta asiasta saatiin tekniikka-aiheinen debaatti aikaiseksi, koska päivällä kokeessa oli kysytty jotain vähän asiaan viittaavaa.

Kokeen läpäisyprosentti koneinsinööreillä on kuulemma 66 % pintaan, mutta Michigan Techistä valmistuvilla läpipäässeiden osuus hipoo 85 prosenttia. MTU:n kehuttu, laaja ja vankka perusteiden opetus kantaa tässä hedelmää. Joissain kouluissa ei kuulemma edes opeteta esimerkiksi termodynamiikkaa koneinsinööreille, mikä väistämättä laskee tuloksia testissä.

En tiedä haluaisinko itse kokea saman. Näillä kavereilla ei täällä ole diplomityötä tai kandityötä ristinään, mutta nämä sertifioidut kokeet eivät kuulosta juuri paremmalta vaihtoehdolta. Suomalaista YO-koetta voi yrittää uusia pari kertaa, ja reputtamalla jonkin pakollisen aineen kaikki yrityskerrat et vaan yksinkertaisesti saa valkolakkia. FE-koetta kuulemma saa yrittää niin monta kertaa kuin haluaa, mutta siitä huolimatta systeemi on varsin raadollinen. Ja tosiaan: oikeat vastausvaihtoehdot arvaamalla voi päästä testin läpi. Toki se on epätodennäköistä, mutta mahdollista.

Kevät on tullut Houghtoniin

Kuten kuvasta näkyy:

Joku hortenssia uhkasi puhjeta kukkaan tänään keskellä MTU:n kampusta. Aika sisukas kasvi täytyy kyllä olla, kun ihan vieressä vielä lumikin viihtyy maassa. Toki tuohon paikkaan paistaa kivasti aurinko, mutta muuten lämmöt eivät ole juuri vielä plussan puolella viivähtäneet. Kevät on tullut Houghtoniin.

Huijasin! Ei olekaan. Eikä tulekaan. Tulee jotain aivan muuta:

Tuli taivaalta mitä tahansa, talvikauden loppumisesta kielii ainakin se, että laskettelukeskus Mont Ripley jäi kesätauolle viime viikon päätteeksi. Itse asiassa Ripley suljettiin jo kolmatta kertaa tälle kaudelle. Kaksi kertaa hissit on pyöräytetty uudelleen käyntiin viikonlopun ajaksi, mutta nyt ei ole enää merkkejä kauden jatkumisesta, vaikka kelejä kyllä riittäisi. Mitäpä sitä auki pitämään, kun asiakkaat ovat kuitenkin enimmäkseen kausikorttilaisia, joilta on rahat jo saatu pois... Perjantaina kävin itse viimeisen kerran mäessä. Rinteet olivat aika pomppuisessa kunnossa, kun jokainen päivällä auringonpaisteessa pehmenneeseen lumeen painunut suksenjälki jäätyy iltapäivän aikana pintakovaksi röykyksi. Ei rinteitä oltu varmaankaan edes tampattu enää tätä viikonloppua varten.

Takkien vetoketjuissa ja kiristimissä roikkuu minun laskettelukauteni. Ripleyllä hissilipun virkaa toimittaa rautalankalenkkiin liimattava tarra. Muut keräilivät lippuja samaan vetoketjuun tai liimasivat uuden tarran aina vanhan päälle, jolloin tuloksena oli paksu ja kova köntti. Minä tajusin homan alusta alkaen hieman väärin, ja kolmen eri vetoketjussa roikkuvan lipun jälkeen oli pakko sitten jatkaa samaan tapaan loppuun asti.

Kevään tuloa enteilee myös lukukauden loppuminen. Kolme viikkoa on jäljellä. Huomasinpa juuri, että taisin käydä tänään tekemässä elämäni viimeisen välikokeen. Ei sillä, että elämäni olisi loppumassa. Koulu loppuu. Tämänpäiväisen jälkeen on jäljellä enää kuun vaihteessa kolme lopputenttiä. Vähiin käy. Vapun jälkeen puhallellaan nollia.

Escanaba

Lauantaina tarjoutui mahdollisuus lähteä rautatiekerhon matkassa päiväreissulle Escanabaan. Olin pitkään vähän kahden vaiheilla: rankan viikon jälkeen lauantaiaamun aikainen herätys ja klo 7:00 lähtö eivät houkuttaneet, mutta uusien maisemien ja uuden kaupungin näkeminen sekä junat kyllä kiinnostivat. Päätin lopulta kuitenkin lähteä, sillä reissulla tarjottiin kuulemma ilmainen lounas.

Escanabaan on Houghtonista kolmen tunnin matka, jonka taitoimme kahdella minibussilla. Söin alkumatkasta aamupalaksi Little Caesarin italian breadia. Takapenkin matkalaiset hyödynsivät pitkän ajomatkan nukkumalla. Matkanjohtajanamme toiminut professori istui etupenkillä ja teki toimistohomia. Aamuyöllä oli alkanut sataa lunta, joka näytti sulavan loskaksi tien pintaan osuessaan. Tien reunojen lumivallit oli aurattu matalaksi ja loput lumet olivat tien pientareilta sulaneet. Kun käännyimme Superiorin rantaa mukailevalta tieltä sisämaahan, oli tilanne toinen: lumi verhosi tien kauttaaltaan, ja olimme aamun ensimmäiset kulkijat tieosuudella. Jo pitkälle ehtinyt kevät oli kääntynyt parissa tunnissa täydeksi talveksi. Ajokaistoja ei lumen verhoamalta tieltä tahtonut erottaa millään.

Eräässä mutkassa se sitten tapahtui: 15-paikkaisen Chevy-minibussin oikenpuoleiset renkaat tipahtivat päällysteen reunalta pientareelle. Kuljettaja taisteli eturenkaan takaisin tielle, mutta takarengas ei meinannut nousta millään. Auto alkoi edetä luisussa oikea kylki edellä. Takarengas nousi viimein lumen peittämälle asfaltille, mutta auton nokka oli jo tällöin vastaantulijoiden kaistalla. Kuski väänsi rattia oikealle ja teki vastaohjausliikkeen. Auto pysyi tiellä, mutta lähti heittelehtimään nyt vasen kylki edellä. Lunta ei ollut tiellä paljoa, mutta kuitenkin sen verran, etteivät renkaat vinkuneet. Vauhti oli edelleen kova, ehkä 45 mailia tunnissa. Tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Ehdin jo miettiä mistä pidän kiinni, jos koko auto päättää tökätä johonkin ja kaatua kyljelleen. Tapahtui kuitenkin jotain, minkä ei pitäisi olla amerikkalaisilla ajo-ominaisuuksilla varustetulla minibussilla edes mahdollista: viiden tai seitsemän pyrstönheilahduksen jälkeen Chevy rauhoittui. Jollain ihmeen opilla olimme edelleen tiellä ja nokka osotti kohti menosuuntaa. Professori pakkasi muistiinpanonsa takaisin laukkuun, takapenkkiläiset heräsivät kuka mistäkin päin autoa ja alkoivat kiinnittää turvavöitään. Kuski totesi, että nyt taitaa olla Escanabaan enemmän kuin kolmen tunnin ajomatka. Jatkoimme ajoa hieman rauhallisempaan tahtiin.

Umpihankea kesti vielä muutaman mailin, kunnes pikkutieltä ilmestyi valtatielle ilmeisesti tukkiauton jäljet. Niitä seuraamalla ajo oli helpompaa. Iron Mountainista Escanabaan tiet oli jopa aurattu. Ohitimme paikan nimeltä Norway.

Escanaba, tai se mitä me siitä näimme, oli varsin stereotyyppistä amerikkaa: pikaruokaloita kaikkialla, kadut olivat leveitä ja joka paikkaan mentiin autolla. 

Ensimmäinen käyntikohteemme oli vaunukorjaamo. Kahdessa hallissa huollettiin vuodessa 2000 junanvaunua. Lähinnä vaunuihin vaihdetiin kytkimiä ja telejä sekä korjattin kuormatiloja. Homma oli suomalaisia konepajoja nähneen silmän melkoisen villiä: kaverit hitsailivat menemään farkuissa ja huppareissa,  telin vaihtoa varten vaunun pääty nostettiin ilmaan kytkimestä - paljaalla silmällä katsottuna reilusti painopisteen alapuolelta, ja asentajat ryömivät vaunun ja telin välissä, kun koko komeus oli ilmassa vain yhden ketjun varassa...

Vaunupajassa oli oppaana verstaan päällikkö, pellehermanni-hiusmuodilla ja vesamattiloirin ruumiinrakenteella varustetu lupsakka herra. Kaverilla juttua riitti: "We take them wagons in and we paint them wagons" (them-sanan käyttö artikkelin korvikkeena on kyllä hieno laji), "I'm tellin' ya! When I was a welder I used to catch fire all the time!" Pääsimme pajalta ulos onneksi ehjin nahoin ja suuntasimme kohti Michigan-järven rantaa ja CN:n malmipellettiterminaalia.

Täällä ei ole ilmeisesti tapana katsella firman liikevaihtokäppyröitä ja henkilöstölukuja powerpoint-esityksistä, vaan hommat ovat rehellistä asiaa alusta loppuun. Kokoonnuimme toki laitoksen palaverihuoneeseen sen verran, että oppaamme kysyi, mitä haluamme nähdä. Halusimme nähdä veturin, joten sellainen meille näytettiin.

Veturi oli iso. Tai oikeastaan niitä oli kaksi nipussa. Reilu parisataa tonnia rautaa ja melkein 9000 hevosvoimaa. Seuraavaksi oppaamme jakoi meidät viiden hengen ryhmiin, ja pääsimme veturin kyydissä ajelemaan edestakaisin ratapihalla (on muuten temppu, joka Suomessa vaatisi viikon verran koulutuksia, perehdytyksiä, pätevöitymistä ja tarroja henkilökorttiin. Jo pelkästään rata-alueella peeloiluun tarvitaan parin päivän koulutukset). Enpä olisi arvannut, että ensimmäinen junamatkani tällä mantereella taittuu veturin ohjaamossa!

Seuraavaksi veturit kytketiin kiinni vaunuroikkaan, jota lähdettiin siirtämään kohti kuormanpurkupaikkaa. Osa vaunuista puretaan kääntämällä ne kiskoineen päivineen ylösalaisin (ns. rotary dump). Tämän junan vaunut olivat sellaista tyyppiä, jota voitiin purkaa vain avaamalla pohjan lastiluukut kuormanpurkupaikalla ja valuttamalla pelletit kiskojen alapuoliseen monttuun (ns. bottom dump).

Juna oli pitkä. Muutama 108 vaunusta oli jo ehtinyt mennä kuvaajan selän taakse, missä kuorma purettiin. Yllättävän hyvät naurut saa aikaiseksi, kun koko matkan hiljakseen pysytellyt suomalainen avaa sanaisen arkkunsa: "So this train is taking a dump?" Excursioperinteitä kunnioittaen järjestin itselleni avainsanakilpailun ja myös voitin sen.

Paluumatkalla valitsimme eri reitin siinä toivossa, että tiet olisivat paremmassa kunnossa. Lumisade olikin tauonnut ja paluumatka sujui ilman ikäviä yllätyksiä. Vasta juuri ennen Houghtonia alkoi taivaalta jälleen roimia postikortin kokoisia lumihiutaleita, mutta ne eivät juurikaan hidastaneet matkantekoamme. Perille päästiin, joskin pari tuntia alkuperäisestä aikataulusta jäljessä.

Kuulumisia

Kuullunymmärtäminen on aina hieno laji. Täällä olen päässyt englannin kuullunymmärtämistä harjoittelemaan päivittäin, ja olen kyllä huomannut edistyneeni. Tästä minun ei pitänyt kyllä puhua, mutta tämä on se virallinen kanta, jonka aion aikaan sisällyttää vaihto-opiskeluraporttiini.

Päätin opettaa kämppiksille suomen kielen kuullunymmärtämistä. Opetusaineistoksi valikoitui Rare Exports -elokuva. Nettipalvelun tarjoama tekstitys oli hieman laimeasti toteutettu, joten minun piti erikseen opettaa kavereille kaikki suomalaiset kirosanat. Leffan loppua kohden huomasin, että pojat alkavat päästä sanastosta jo jyvälle, ja tuttujen sanojen poimiminen dialogista alkoi onnistua.

Eikä tässä vielä kaikki. Olen kahden kämppiksen kanssa samalla kurssilla, jossa lasketaan jonkin verran termodynamiikkaa. Professori kävi luennolla läpi esimerkkitehtävää, jossa ilma-polttoaineseos puristuu sylinterissä. Kohta jo professori pääsi siihen kohtaan tehtävää, missä ilmaistaan tilavuuden muutos (V2-V1). Sitä takarivissä hihittelyn määrää on vaikea sanoin kuvailla. Jokainen voi ihan itse kotona kokeilla ääntää englanniksi V2, kun oikein alkaa joku asia harmittaa.

Kun esittelen itseni, oma etunimeni tuottaa kuultuna paikallisväestölle todella suuria ongelmia. Hyvin harvalta onnistuu sen lausuminen, mutta oletan sen olevan seurausta siitä, että vielä harvempi osaa kuvitella, miten se kirjoitetaan. Ryhmätöitä palautettessa pitää kirjoittaa paperin kulmaan tekijöiden nimet. Jos  jätän tämän jonkun muun vastuulle, löytyy nimilistasta nippu näitä Justineita ja Tylereitä, ja sitten yksi "Eli". Koska nimeni ei ole Justin eikä Tyler, olen melko varma, että kohtaloni on olla se mystinen Eli. Ja tämä sama on tapahtunut lukuisia kertoja eri ihmisten kanssa.

Sitten muihin aiheisiin: viikon luontoääni tallentui videolle pimeällä 7th avenuella Houghtonissa. Tällä kertaa kuvanlaadussa ei ole moitteen sijaa, sillä kohteessa todellakin oli pimeää (mustasta ruudusta huolimatta video siis luultavasti toimii). Ääni on tallenteessa melko vaimea, mutta tosi tilanteessa huuto oli aika voimakas. Täytyi sen ollakin, että se edes tallentui kännykän mikrofonilla... Kohdassa 0:11 kuuluu jotain, jos oikein kovalle pistää äänet.

Pisteet sille, joka äänitteen perusteella otuksen tunnistaa. Veikkaisin jonkinlaista pöllöä. Joskus olen mennyt halpaan ja luullut pulun kujerrusta pöllön lauluksi. Nyt tuli ääni kuitenkin sen verran lujaa, että tuskin edes amerikkalainen, bigmacilla syötetty pulukaan tuottaa tuollaista kaikupohjaa. Arvauksia ääntelehtijän henkilöllisyydestä otetaan vastaan kommenttiosiossa.

Kuparisatama

Palaamme ajassa kolme viikkoa taaksepäin. Spring break -roadtripin jälkeen oli vielä puolikas päivä aikaa, ennen kuin auto piti palauttaa. Koska emme ilmeisesti olleet istuneet autosssa tarpeeksi, päätimme vielä lähteä käymään pikku piston Keweenaw-niemimaan kärjessä Copper Harborissa.

Lähdimme matkaan varhain aamulla. Auton lämpömittari näytti lähes nollaa, mikä siis aikuisten oikeasti tarkoittaa napakkaa pakkasta. Tästä johtuen ilmassa oli pientä usvaa. Emme ajaneet suorinta tietä, vaan halusin poiketa Lake Lindenin kylän kautta. Minulla oli omat motiivini: 

Olin jo heti Houghtoniin saapuessani nähnyt lentokoneen ikkunasta tämän kaunokaisen (tämä on muuten niin iso laite, että se erottuu myös google mapsin sateliittikuvista). Pakkohan sitä oli päästä katsomaan. Kone paljastui espoolaisen omakotitalon kokoiseksi laahakauhakaivuriksi. Koneen asennosta, sijainnista ja kunnosta päätellen se ei ollut paikaltaan liikkunut vuosikymmeniin.

Tämä Hubbellin kylässä sijaitseva aparaatti paljastui lyhyen googlettelun jälkeen pajavasaraksi. Sen verran alkuvoimaisen näköinen laite oli kyseessä, että uskoisin tämän hakanneen ensimmäiset takeensa jo 1800-luvun puolella. Samaan hengenvetoon voisin veikata, ettei tämä ole lähimpään sataan vuoteen takonut yhtään mitään...

Calumetin läpi ajaessamme näimme koneen, joka liikkui: lumilinko rouhi tietä auki jonnekin kinoksen keskelle.

Phoenixin ja Mohawkin kylien välillä oli tien vieressä tällainen mittari. Siinä hilataan nuolta aina hieman ylöspäin, kun taivaalta sataa valkeaa. Tarkempaa tietoa mittarista (ja tarkemman kuvan) tarjoaa http://www.pasty.com/snow/

Phoenixin jälkeen tie pieneni huomattavasti.

Välillä tuntui, että ajamme tien sijasta kelkkailurännissä. Onneksi latu oli sentään aurattu, jotta tiellä pysyminen oli helpompaa: puut olivat nimittäin hyvin lähellä!

Kaikkien mahdollisten jäynien (no ok, täyttä pää-alaspäin-silmukkaa ei tullut vastaan) jälkeen tie alkoi laskeutua veden ääreen.

Niinhän sieltä tien päästä vihdoin löytyi Copper Harbor. Kuparisatama.

Avoimena vellovan Lake Superiorin rannalla nökötti majakantapainen.

Lienee sanomattakin selvää, ettei satama ollut kovin suuri tai massiivinen. Takavuosien kupariliikenteestä ei ollut enää merkkiäkään. Jollain tapaa Copper Harbor muistutti jotain Turun saariston pientä kylää. Nykyisellään Copper Harbor toimii vierasvenesatamana, ja kesäisin sieltä lähtee lautta Isle Royalelle.