Tuhlaajapojan kotiinpaluu

Oli aika jättää Ameriikan manner. Palasin Suomeen Reykjavikin kautta Icelandairin siivin.

Melkein viisi kuukautta vieraassa maassa tuli täyteen, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Niin kovin moni sanoo, että välillä on hyvä katsella asioita vähän eri kantilta ja perspektiivistä, jotta ymmärtää itseään ja muita paremmin. Tässä jo kolme viikkoa kotimaan kamaralla tallustelleena tekee koko ajan enemmän mieli sanoa juuri nuo samat sanat. Matkailu avartaa, ja kaukaa on parempi joskus nähdä lähelle.

Kaikille vaihto-opiskelua suunnitteleville voin suositella Michigan Techia ja Houghtonia lämpimästi. Tai, no, en sillä tavalla konkreettisesti "lämpimästi", mutta voin suositella vastaavaa reissua ihmisille, jotka pitävät laadukkaasta opetuksesta ja maanläheisestä meiningistä vähän pienemmällä paikkakunnalla.

Amerikkaan palaamista saatan suositella myös itselleni jossain vaiheessa. Sen verran kirjavaa on maan tarjonta, että moni paikka jäi vielä näkemättä. Pitänee laittaa green card -arpajaisiin kestolotto vetämään. Loppumatkan rannikolta rannikolle -kierros taas pisti kaipaamaan ihan oikeaa lottovoittoa. Visakorttia tuli nimittäin pelkästään toukokuun aikana kuivatettua usealla tonnilla. Vaan niinhän sitä sanotaan, että raha on luotu kiertämään. Väittäisin, että sain rahalle myös vastinetta, ja vaikka summa tuntuu hurjalta lyhyen ajan sisään, riittää reissussa muistelemista vielä pitkään. Eikä se käytetty rahamäärä ole muistoissa ensimmäisenä...

Houghtonissa tutustuin moniin huipputyyppeihin, joiden kanssa yhteydenpito toivottavasti jatkuu tulevaisuudessakin. Suomi-mafiaa saattaa nähdä tälläkin puolella palloa, mutta paikallisten hemmojen näkeminen vaatinee uuden amerikanvierailun. No jaa, vuodenvaihteessa pelataan Ann Arborissa NHL:n talviklassikko, ja pari samassa talossa asustellutta kaveria asuu ihan siinä kulmilla.

Tammikuussa puolivakavissani aloittamani blogin piti toimia ikään kuin muistilistana, jotta koululle palautettavaa vaihtoraporttia ei tarvitsisi reissun jälkeen aivan tyhjästä nyhjäistä. Lähes välittömästi homma karkasi rukkasesta, ja nyt näissä kuudessakymmenessäneljässä blogipäivityksessä on takuulla enemmän tekstiä kuin diplomityössäni.

Minulla oli hauskaa blogia kirjoittaessani. Sain myös koko kevään ajan myönteistä palautetta blogista, ja monelta sellaiselta taholta, josta sitä en olisi osannut odottaa. Hauskana yksityiskohtana kerrottakoon, että statistiikan mukaan blogia on luettu tähän päivään mennessä 4525 kertaa lukuisista eri maista, pääasiassa Suomesta, Yhdysvalloista, Saksasta ja Tanskasta. Lisäksi lukijakunnalla näyttää olevan käytössä ainakin Venäjän, Ukrainan ja Algerian proxy-servereitä, tai sitten joku KGB hyödyntää kirjoituksiani tiedustelutarkoituksessa :D

Olen tyytyväinen, mikäli olen osannut välittää tätä kautta edes hieman niitä tunnelmia, mitä olen kevään aikana käynyt läpi.

Tämä on blogin viimeinen päivitys. Ameriikan erikoiskirjeenvaihtaja vaikenee. Kiitos seurasta ja kuulemiin!

New York, Manhattanin nähtävyydet

Memorial day -viikonloppu New Yorkissa. Mitä tekisin, minne menisin?

Minulla oli kova halu mennä Bronxin eläintarhaan, koska kaikissa esitteissä kerrottiin sen olevan hieno. Ongelmaksi muodostuivat temppuilevat jalkani, jotka olivat rakkojen lisäksi jostain kumman syystä kipeät joka paikasta aina polvitaipeista varpaankynsiin. Ei siis tehnyt liiemmin mieli kävellä. Hotellista ulos astuessani totesin, että +10 celsusastetta ja vesisade ei välttämättä ole paras sää yrittää nähdä elukoita, jotka luultavasti piileskelevät sadetta jossain suojassa.

En sitten mennytkään Bronxiin. Menin WTC muistomerkille. Rakennustöiden takia muistomerkille joudutaan kulkemaan turvatarkastuksen kautta, ja Memorial dayn lähestyessä aukiolle halusi muutama muukin vierailija. Jonottaessa vierähti parikymmentä minuuttia (mikä ei ollut siis juuri mitään, sillä seuraavana päivänä jono oli kuulemma ennakkolipullakin tunnin). Vihdoin pääsin sisään:

Muistomerkki puistoineen oli komea ja vaikuttava. En tiedä mitä on haettu sillä, että vesi virtaa pohjattomana katsojalle näyttäytyvään kuiluun, mutta se toimii.

Aukiolla oli puita, joista yksi oli erilainen: yksi näre oli selvinnyt siitä, että kaksi pilvenpiirtäjää ja lenskaria tippuu niskaan. Kovia kokenut puu on puiston kuvatuin.

Muistomerkkiaukion yhdessä nurkassa oli museo. Museossa oli näytillä pätkä jomman kumman alkuperäisen WTC-tornin teräsrunkoa. Kuva on otettu lasin läpi, sillä en ehtinyt museoon sisään (liekö ollut edes auki, sillä ketään ei näkynyt sisällä), koska olin sopinut tapaavani erään kaverini.

Chicagossa viimeeksi näkemäni saksalaisvahvistus oli myös saapunut Isoa Omenaa ihmettelemään. Hän halusi ostaa itselleen matkamuistoksi New York -rekisterikilven, joten menimme yhteen monista NY-krääsää myyvistä putiikeista. Katukyltti-replikoita, Empire State Buildingeja (myös King Kongeilla varustettuja) monessa eri koossa, kaikkea I <3 NY -tekstillä varustettua rompetta aina tuttipulloista kahvikuppeihin, ja tietysti täysi mallisto Nevö Föget 9/11 -tuotteita. Onneksi minulla ei ollut yhtään tilaa matkalaukussa. Sellainen kahden jalan korkuinen mintunvihreä vapaudenpatsas olisi täydentänyt konttoripöytäni kulmaa tavalla, johon mitkään kolmijalkaiset Shui Hing -sammakot eivät ikinä kykene.

Vaikka jalkani olivat edelleen aivan tuhannen tohjona, lähdimme vaeltamaan Manhattania pohjoiseen. Jalkapatikassa liikkuen vaan näkee niin paljon enemmän kaikkea. Kuten esimerkiksi Wall Streetin:

Koska oli lauantai, ei raha pahasti haissut. Jatkoimme eteenpäin ja poikkesimme poimimaan Dunkin' Donutsista evästä. Yritimme ostaa kuusi yksittäistä munkkia (á $0.99), sillä se olisi tullut halvemmaksi kuin puolen tusinan laatikollinen ($5.99). Myyjä ei ymmärtänyt, vaan laskutti täyden hinnan...

Yritimme nauttia donitseja Wasington Square parkissa, mutta härski orava teki siitä vaikeaa. Aluksi jyrsijä pyöri jaloissa kuin viallinen ilotulitusraketti, mutta pian se nousi jo samalle puistonpenkille. Ja sitten se kiipesi kaverin hartioille ja suljetun donitsilaatikon ikkunan päälle. Pyöri siinä hetken ja yritti keksiä, miten se avataan. Leikki oli hauska siihen asti, kunnes kurre päätti tunkeutua sisään väkivalloin: kynsin hampain kiinni lootan reunasta ja tiukka repäisy. Kaverini oli kuitenkin nopeampi ja heilautti laatikkoa niin että orava lensi pensaaseen. Meidän donitseihin et kajoa!

Matkan jatkuessa osuimme ihan sattumalta 5th avenuen ja Broadwayn kulmaan. Siellähän sijaitsee kuuluisa Flat Iron Building. Tai siis, en minäkään tiennyt ennen mikä sen nimi oli tai missä se sijaitsi, mutta olin nähnyt saman kakkuviipaleen muotoisen talon joskus telkkarissa. Oli täysi sattuma, että se osui reitillemme. Tyylikäs, vanha rakennus.

Kävelimme vielä Empire State buildingin juurelle asti, kunnes jalkani vetivät täysin jumiin. Piti vetäytyä hotellille.

Seuraavana päivänä piti antaa jaloille lepoa, mutta en sitten kuitenkaan malttanut: viimeinen kokonainen päivä New Yorkissa, tai Ameriikassa yleensä! Metro siis alle ja keskuspuistoon, mars.

Siellä oli kauhean paljon ihmisiä. Kävelin tosin ainoastaan lyhyen matkan melko lähellä puiston reunaa, joten ehkä vaikutelmani ei ollut paras mahdollinen. Syvemmällä puistossa olisi saattanut tavoittaa sitä erämaan henkeä, mistä keskuspuiston yhteydessä aina puhutaan. Puistossa oli monella eri kentällä meneillään baseball-höntsäpelit, joita oli mukava katsella.

Lähdin keskuspuistosta metrolla kohti Empire State Buildingia, ja tällä kertaa tarkoitukseni oli mennä ihan sisälle asti. Kadulla kahden eri firman lipunmyyjät kauppasivat pääsylippuja näköalatasanteelle. Toinen firma myi lippuja, joilla piti päästä vähemmällä jonottamisella sivuovesta sisälle. Lupailivat jopa kahdenkymmenen minuutin jonotusaikaa, kun taas "tavallisella" lipulla jono oli kuulemma yli kahden tunnin mittainen. Ajattelin, että haluan tehdä tuona päivänä muutakin kuin jonottaa, joten otin kalliimman lipun.

Kun olin jonottanut ensin 20 minuuttia ulkona, sitten toiset 20 minuuttia turvatarkastukessa, vielä 20 minuuttia krääsäkaupassa jossa kuitit vahdettiin pääsylipuiksi ja lopuksi vielä 20 minuuttia hissijonossa, olin ehtinyt miettiä jo kaikenlaista. Ensimmäisessä jonossa seistessäni jonon vieressä kiersi koko ajan lipunmyyntitoimiston kaveri, joka julisti toimintaohjeita ja käytäntöjä kävijöille. Ehkä kellojen pitäisi soida, kun erikseen painotetaan, ettei lippu ole vaihdettavissa enää rahaksi sen jälkeen, kun rakennuksen ovesta astuu sisään: kuka niitä rahoja haluaa takaisin, ellei tuote tai palvelu ole ihan paska? Puolentoista tunnin  odotuksen jälkeen kerroksesta 80 kerrokseen 86 vievän hissin jonossa kertailin mielessäni, että minut on tällä reissulla ryöstetty kahdesti, ja molemmilla kerroilla olen saanut vielä kuitinkin muistoksi... Kaksikymmentä minuuttia my ass!

Näköalatasanteella oli tungosta ja kuvaaminen oli hankalaa. Maisemat olivat toki vailla vertaa, mutta jotenkin tuolla tuli sellainen tunne, että googlemapsit ynnä muut ovat vähän himmentäneet näköalapaikkojen hohtoa. Ehkä tähystelystä saisi enemmän irti, jos voisi rauhassa kiikaroida alas kaduille ja tarkkailla kaupungin vilinää. Se on tietysti hieman haastavaa, jos ystävälliset intialaiset tökkivät kyynärpäillä kylkeen raivatessaan kaiteen viereen tilaa koko kahdenkymmenenviiden hengen perheelleen potretin ottamista varten.

Ja sitten jonotin vielä alaspäin vievää hissiä 20 minuuttia. Kerroksesta 86 kerrokseen 80 hilpaisin portaita pitkin, jotta säästyin yhdeltä jonotukselta.

Siinähän se päivä sitten menikin. Oli tarkoitus tavata pari kaveria, jotka saapuivat Houghtonista New Yorkiin autolla. Kavereilla oli kyydissään minun iso matkalaukkuni, mutta pakaasin luovutus jouduttiin tekemään hotellin respan kautta, koska he eivät jaksaneet odotella minun "kahdenkymmenen" minuutin vierailuani pilvenpiirtäjässä. Harmitti.

Olin luvannut suunnata iltaseitsemäksi Manhattanin eteläkärkeen, josta Staten Islandin lautat lähtevät. Hommahan meinasi mennä ihan kunnolla tuubiin, kun metrokartan mukaan satamaan menossa ollut juna koukkasikin tois pual jokke Brooklyniin. Kuvailisin New Yorkin metrojärjestelmää sanoilla "tehokas mutta yllätyksellinen", sillä usein myös paikalliset nousevat väärään osoitteeseen päätyneestä metrosta hämmentyneen näköisinä laiturille. Itsekin nousin ulos heti seuraavalla asemalla, soitin satamassa odottelevalle saksalaistoverille ja kerroin saapuvani, jos metro suo. Sitten yritin ajaa samoja jälkiä takaisin nousemalla samannimiseen junaan joka oli minut vienyt harhaan. Eihän siitäkään mitään tullut, sillä juna kurvasi heti eri raiteille. Onnekseni tuon radan varressa olikin se sataman asema, johon olin menossa, joten kerrankin kävi tuuri näin päin.

Staten Islandin lautta oli täydellistä vastapainoa Empire State Buildingille: maailmaa katseltiin matalalta, jonotus oli nopeasti ohi ja, mikä parasta, lysti oli täysin veloitukseton! Lautan ikkunat olivat todella ryöttäiset, mutta onneksi alemmilla kansilla oli pieniä avattavia ikkunoita. Näistä "ampuma-aukoista" oli hyvä ottaa kuvia.

Lauttamatkan ajankohta oli täydellinen! Aurinko laski Vapaudenpatsaan taakse juuri niin hienosti kuin voi toivoa. Ehdimme nähdä Manhattanin sekä valoisan aikaan että iltavalaistuksessa.

Paluumatkalla nousimme lautalle ja etsimme taas avoimia ikkunoita, joista työntää kameran objektiivin ulos. Mitään väentungosta ei lautalla ollut, mutta silti ikkunapaikat täyttyivät ensimmäisenä. Yhden ikkunan edessä ei vielä istunut ihmisiä, joten ryntäsimme siihen. Ikkuna oli kiinni, joten nostimme sen auki, jolloin kolmen penkin päässä istunut ja kynsiensä lakkaamiseen keskittynyt nuori naishenkilö älähti. Hän oli kuulemma sulkenut ikkunan, sillä sieltä veti ikävästi. No shit, Sherlock: avoimesta ikkunasta voi käydä pieni ilmavirta. Mutta pakkoko siinä ikkunan vieressä on sitten istua, kun muuallakin on tilaa?!

Merkit alkoivat jo viitata siihen, että oli aika mennä yöpuulle. Ilmassa saattoi olla turhautumisen lisäksi jo pientä turnausväsymystäkin. Hain vielä matkalaukkuni kavereiden hostellin aulasta ja matkasin metrolla omalle hotellilleni - tällä kertaa ilman sakkolenkkejä. New York oli osaltani tältä erää nähty, ja heti tuntuikin, etten nähnyt vielä juuri mitään. Täytynee siis tulla tännekin joskus paremmalla ajalla uudestaan.

New York ja Intrepid

Kuten tavallista, aloitan uuden tarinan kertomalla, kuinka bussi hajoaa tai lento myöhästyy. Tällä kertaa bussi Sanduskysta oli myöhässä yli tunnin. Ottaen huomioon, että minulla oli puolentoista tunnin vaihtoaika Clevelandissa enkä tiennyt yhtään mitä sirkustemppuja bussin vaihtoon täytyi tällä asemalla tehdä, tilanne oli hieman kuumottava.

Clevelandissa saatiin aikaan varsin napakka sanaharkka bussiaseman leikkipoliisien ja matkustajien välillä, sillä matkalaukkujen purkaminen bussin tavaratilasta kesti pienen iäisyyden. Joku vatipää oli suunnitellut prosessin hienosti: matkustajat eivät saaneet poistua laiturilta hakemaan itse omia laukkujaan, joten yksi Alejandro kantoi pakaaseja erittäin verkkaisesti yksi kerrallaan tarjolle. Samaan aikaan kolme vartijaa piteli turhautunutta ihmismassaa aisoissa, ettei kukaan vaan olisi kävellyt sitä kolmea hengenvaarallista metriä hakemaan omaa laukkuaan. Siinä vaiheessa kun oli enää kymmenen minuuttia seuraavan bussin lähtöön, harkitsin vakavasti heittäväni vartijat syrjään ja hakevani laukkuni itse. Vakseilla oli kuitenkin etälamauttimet, joten päätin jättää kokeilematta. Olisikohan tämäkin prosessi ollut tehokkaampi, jos yhden pikkolon sijaan olisi palkattu neljä? Tällöin homma olisi oikeasti toiminut, ja kolmen vartijan sijaan olisi tarvittu nolla. Samalla olisi mahdollisesti saavutettu asiakastyytyväisyys.

Vihdoin sain laukkuni, kävelin asemahalliin ja etsin New Yorkin bussin lähtölaituria. Pittsburg, Buffalo, Miami, Washington DC… Eikä yhtään New Yorkia. Viisi minuuttia aikaa ehtiä bussiin, jonka lähtöpaikkaa en tiedä. Kiilasin ohi jonon, joka ulottui parikymmenmetrisenä ainoalta asiakaspalvelutiskiltä. Avasin ääntäni läpi pleksilasin: minun pitäisi löytää tällainen bussi, jonka lähtöpaikkaa ei lue missään opasteessa. Emäntä lasin takana neuvoi seisomaan punaisin nauhoin rajatulla Express-alueella ja odottamaan lisäohjeita. Päättelin, että alueen täytyi olla se, missä parikymmentä ihmistä katseli vuoroin matkalippujaan, vuoroin kelloaan ja pyöri ympyrää hämmentyneen näköisenä kuin porot erotusaidassa. Sitten tukevahkosta tummasta naisesta kajahti kuulutus: New York City Express boarding now! Helvetin hyvin oli hoidettu tämäkin. Expressin pitäisi nimittäin olla Greyhoundin premium-tuote, johon kuuluu mm. varma istumapaikka (mutta ei näköjään asiakaspalvelua tai matkustajainformaatiota).

Hyvin torkutun yön jälkeen olin New Yorkissa. Bussi saapui Penn Stationille, josta könysin matkatavaroineni Times Squaren vierailijainfoon. Löysin paikan, mihin sain tähtitieteellistä maksua vastaan säilöttyä matkatavarani, jotta pääsin syömään aamiaista ja tutkimaan kaupunkia ilman ylimääräistä taakkaa. Pääsisin kirjautumaan hotelliini vasta kello kolmelta, joten jotain tekemistä piti aamupäivälle keksiä. Kun matkalaukkusäilytyksen vartija kuuli minun olevan kiinnostunut tekniikasta, neuvoi hän minut Intrepidille, jossa ymmärsin olevan näytillä jotain ilmailuun ja merenkulkuun liittyvää tekniikkaa. Sinne siis.

Haukkasin aamupalaksi porkkanakakkua jossain Times Squaren liepeillä sijaitsevassa konditoriassa. Sitten aloin saapua kohteeseen, joka sijaitsi Hudson-joen rannassa länsi-Manhattanilla. Ja kappas: etsimäni ”Intrepid” olikin laituriin parkkeerattu lentotukialus USS Intrepid! Aluksen kannelta piirtyi pilvistä taivasta vasten sellaisen lentokoneen pyrstö, että nyt oli kyllä päästävä sisään ja tutkimaan tarjontaa tarkemmin.

Portilla selvisi, että samalla pääsylipulla pääsee lentotukialuksen lisäksi tutustumaan vielä ohjussukellusveneeseenkin! Pieni pettymys oli toisaalta se, että laiturilla nököttäneeseen Concordeen pääsi vain lisämaksusta ja Sandy-myrskyn takia avaruussukkula Enterprisen näyttelytilan avaaminen oli viivästynyt. Toisaalta, Concordessa olin päässyt käymään pari vuotta sitten Saksassa. Lisäksi sain vielä MTU:n opiskeiljakortilla alennuksen pääsylipun hintaan, mikä vähän kompensoi menetyksiä, joiden saavuttamisesta en toisaalta olisi edes osannut uneksia, ellei minua olisi tähän kohteeseen tunti sitten neuvottu.

Ensin kävin sukellusvene USS Growlerissa. Hauskana yksityiskohtana kerrottakoon, että kylmän sodan ohjuspelotteeksi valmistunut purkki oli eläköitynyt varsinaisesta palveluksesta jo kuuden toimintavuoden jälkeen, ja se oli jossain vaiheessa pitänyt tuhota harjoitusmaalina. Niin vain olivat suunnitelmat muuttuneet, ja sukellusvene vietti eläkepäiviään laiturissa New Yorkissa.

Olin aiemmin käynyt Suomelinnan Vesikko-sukellusveneessä, mutta Growler oli sitä huomattavasti suurempi. Koska sukellusveneen tilat ovat veneen ulkomitoista huolimatta melkoisen ahtaat, ei opastettu kierros ole kovinkaan helppo järjestää. Tiedonvälitys olikin hoidettu infotauluin. Veneen periskooppihuoneessa oli kaveri, jonka rinnuksiin kiinnitetyssä lapussa luki USS Growler Veteran. Paappa vastaili innokkaasti kysymyksiin ja kertoili omia tarinoitaan muun muassa siitä, kuinka neljä kuukauden komennuksella oli peräti kerran sallittua käydä suihkussa. Kerran.

Raittiiseen ulkoilmaan päästyäni päätin hyödyntää vielä sateettomana pysyneen sään ja siirryin lentotukialuksen yläkannelle. Siellä olikin esillä useita eri tyypin lentokoneita ja helikoptereita. Monet lentokoneista olivat taittuvasiipisiä ja siten sopivia tukialuskäyttöön. Ihmeellinen mölli allaolevan lentokoneen katolla on tutka.

Joukossa oli myös erikoisuuksia, kuten legendaarinen Blackbird.

Kannella majaili myös Harrier-hävittäjä, joka pystyy nousemaan ilmaan ilman kiitotietä. Vekkuli vehje.

Lentotukialuksen komentosillalla pääsi myös vierailemaan. Ruorin välittömässä läheisydessä hengaili pari Vietnamin sodan veteraania, joista toinen kertoi olleensa Intrepidin konemestari. Toinen taas sanoi olleensa hävittäjälentäjä, joka oli noussut aluksen kannelta noin sata kertaa. Kaveri naureskeli, että laskeutumisiakin oli sama määrä.

Alhaalla aluksen hangaarissa oli näytillä lisää lentokoneita ja jonkin verran avaruuslennoista kertovaa tavaraa, sillä Intrepid oli kuulemma poiminut vuonna 1963 tehdyn miehitetyn avaruuslennon paluukapselin merestä.

Lentotukialuksen ankkuriketju oli kunnollista.

Myös lentokoneita taivaalle heittävän höyrykatapultin paineakun mittakaava oli riittävä.

Joku oli väkästellyt USS Intrepidin Lego-palikoista. Malli oli tehty minifig-mittakaavaan, mutta se oli silti aivan valtava. Kannen maksimileveys taisi olla lähemmäs puolitoista metriä.

Hangaarissa katselin vielä parit filmit tukialuksen historiasta. Kamikazelentäjä oli kertaalleen osunut laivaan sytyttäen tulipalon ja useita räjähdyksiä. Tapahtumat vaativat 69 sotilaan hengen. Omien joukkojen kokemien menetysen vastapainoksi näyttelyssä retosteltiin myös scoreboardilla, johon oli koottu kaikki Intrepidiltä lähteneiden lentokoneiden tiputtamat lentokoneet ja upottamat laivat.

Tarkoitus oli vielä käydä napsimassa kannella olleista lentsikoista detaljikuvia. Aikeeni kuitenkin vesittyi, sillä alkoi sataa rankasti. No, olihan tuolla vierähtänyt jo sen verran aikaa, että vierailun tavoite numero yksi oli täyttynyt: aikaa kului juuri sopivasti, että hotellini check in oli jo auki. Kävinkin hakemassa laukut säilöstä, hurautin metrolla toiselle puolelle kaupunkia ja yritin puolitoista tuntia huitoa itselleni taksia Jamaican asemalta. Siitä tekee hieman vaikeaa se, ettei niitä takseja ajanut koko aikana kuin yksi aseman ohi. Varattuna sekin, ja väärää puolta tietä. Lopulta löysin vapaan taksin aivan sattumalta tehdessäni välipalaostoksia huoltoasemalla ja pääsin hotelliin nukkumaan ja odottelemaan tulevaa viikonloppua New Yorkissa.

Cedar Point

Minneapolisista lähdin yön selkään bussilla. Kuudentoista dollarin hintainen bussi oli hienompi bussi kuin mikään Greyhound matkallani, mutta sateisella parkkipaikalla sijainnut bussiterminaali jätti toivomisen varaa.  Aamulla bussi saapui Chicagoon tunnin myöhässä, sillä joku muukin oli tiistaiaamuna klo 7 aikoihin moottoritiellä liikenteessä. Iltapäivällä jatkunut bussimatka Chicagosta eteenpäinkin sujui kommelluksitta, mitä nyt perille tultiin taas tunnin myöhässä tietöistä johtuen.

Perillä tarkoitti tällä kertaa Ohion Sanduskya Erie-järven rannalla. Mikä ei kuulu joukkoon: Chicago, Los Angeles, Las Vegas, San Francisco, Minneapolis ja… …Sandusky? Minäpä selitän:

Homman nimi seuraavat kaksi päivää tulisi olemaan Cedar Point, America’s Roller Coaster Capital. Paikka on julkisilla kulkuvälineillä varsin kivulias saavuttaa, ja kävellen lähes mahdoton, kuten sain vielä huomata.

Olin varannut yösijan Hotellista läheltä Cedar Pointin läntistä sisäänkäyntiä. Puisto sijaitsee niemenkärjessä, joka on yhteydessä mantereeseen kahden kannaksen ja niiden kautta kulkevien teiden kautta. Oli lämmin ja aurinkoinen ilma, joten päätin kävellä vajaan kolmen mailin matkan puistoon. Vastaani tuli nopeasti kyltti, joka toivotti lämpimästi tervetulleeksi Cedar Pointiin.

Seuraava kyltti kielsi vähemmän lämpimästi jalankulun ja pyöräilyn tiellä, jota pitkin olin kulkemassa puistoon. Ajattelin, että tämä on taas näitä yksinkertaisia amerikkalaisia ja heidän asianajajiaan varten pystytetty ”käytä turvavyötä” tai ”jarruta alamäessä” –tyylinen kyltti itsestäänselvästä asiasta, joka pitää kuitenkin joka kerta ilmoittaa kirjallisena, ettei kukaan vaan pääse sanomaan ettei tiennyt asiasta. Päätin soveltaa ja kävellä tien pientareella, joka oli puolitoista metriä leveä sorakaistale ja siinä kulki hyvin tampattu polku: joku muukin oli soveltanut sääntöjä.

Olin kannaksen puolessa välissä, kun vastaan tuli silta. Päätin kurkkia sillalta veteen, jos vaikka vedessä näkyisi kaloja. Ei näkynyt kaloja, näkyi käärmeitä! Lukuisia noin 70-80 senttisiä käärmeitä uimassa sillan ali. Päätin jatkaa matkaa, ja pian littaantuneita käärmeitä näkyi jo tien pinnassa. ”Tervetuloa Cedar Pointiin”. Kiitos… Siirryin hieman kauemmaksi nurmikon reunasta ja pidin katseen tiukasti noin kaksi metriä tennarinkärkieni etupuolella tarkkaillen pitkulaisia mustia olioita, kuten köydenpätkiä ja nippusiteitä (yllättävän moni asia voi näyttää käärmeeltä).

Olin jo melkein kannaksen lopussa ja puiston portti häämötti edessäni, kun takaa kuului torven törähdys. Värikäs, Cedar Pointin logoilla varustettu bussi pysähtyi, avasi oven ja otti minut kyytiin. Bussikuski huusi, ettei tiellä saa kävellä. Kysyin häneltä, että kävelinkö muka tiellä, vai pientareella. Kuski hieroi kämmenellä otsaansa kuin edesmennyt Spede. Seuraavaksi hän pyysi näyttämään ID-kortin. Näytin passia ja kaveri on edelleen tyytymätön. Katsoin bussin matkustamoon, ja kyydissä oli pelkkiä CP:n työntekijöitä, joilla oli samanvärinen paita kuin minulla. Ilmeisesti näytin puiston työntekijältä ja minulta penättiin henkilökorttia. Bussikuski selitti edelleen kiivaasti jotakin, josta ymmärsin, että minua viedään puiston turvallisuusvastaavan puheille. Selvä. Eipähän tarvinnut enää kyistä peltoa kyntää.

Pääsin puiston portinvartijoiden puhutteluun. Sama saarna siellä: ei saa kävellä! Kyselin, että millä helvetin tavalla tänne olisi sitten tarkoitus päästä. No daa-a: autolla! Esitin edelleen tyhmää turistia, kunnes tilanteen uhkaava sävy hieman latistui, kun kukaan neljästä portinvartijasta ei osannut lausua sanaa ”prohibited”. Päästivät minut sitten pois ja toivottivat hauskaa päivänjatkoa Cedar Pointissa. Ohitin parkkipaikan portit, jossa alueelle sisään tulevilta autoilta rahastettiin hinta alkaen 25 dollaria. Miksiköhän kävely on kielletty?

Itse puistosta on pelkkää hyvää sanottavaa. Olin odottanut Cedar Pointin reissua innolla, sillä tiesin jo ennakkoon, että puistossa on monia erityyppisiä vuoristoratoja ja monella niistä on alan harrastajien keskuudessa legendaarinen asema. Hittilista olikin melkoinen: Maverick, Millennium Force, Top Thrill Dragster, Mantis, Raptor, Magnum XL200, Gatekeeper ja monta muuta nimeä, jotka eivät tietysti kenellekään sano mitään, ennen kuin avaan asiaa hieman. Tästä eteenpäin homma karkaa hetkeksi handusta, sillä suhtaudun käsiteltävään asiaan hieman keskimääräistä suuremmalla intohimolla. Mikäli vuoristoradoilla fiilistely ei kiinnosta, voit jatkaa lukemista äänimerkin *Plim* jälkeen.

Maverick sai luvan olla päivän ensimmäinen vuoristorata. Rata ei nouse kovin korkealle maanpinnasta, eikä sen vauhti ole mitenkään poikkeuksellisen kova, eikä siinä käydä kuin kaksi kertaa pää alaspäin. Mutta taivas varjele mitä riepotusta laite antaa! Rata kurvaa koko ajan hengästyttävän tiukasti johonkin suuntaan ja nypyn ylityksetkin tehdään hartiat turvakaareen painuen. Juuri kun vauhti hidastuu ja kyytiläinen luulee selvinneensä höykytyksestä kunnialla, juna kiihdyttää tunnelista ulos ja kiertää suihkulähdealtaan kyljellään viistäen. Rata on rakennettu villin lännen teemaan, ja jotain kunnon hevosrodeoon verrattavaa potkua laitteessa kyllä onkin. Olin reilu viikko takaperin tekemäni Magic Mountainin vierailun jälkeen huolissani siitä, voiko vastaan tulla vielä parempia laitteita. Huoli pois, kyllä voi!

Jatkoin vaatimattomalla linjalla, sillä seuraavaksi vuorossa oli ties montako vuotta peräkkäin parhaaksi teräsrakenteiseksi vuoristoradaksi äänestetty Millennium Force. Kyydin aikana matkustajat eivät käy kertaakaan täysin pää alaspäin, mutta yli 90 astetta kallistettuja mutkia on matkalla useita. Yhden ajokerran jälkeen kuulin takapenkkiläisten keskustelevan, että ajo kestää yli puolitoista minuuttia. Se on pitkä aika puristaa turvakaiteita: juna hinataan aivan käsittämättömän kokoisen mäen huipulle ja sieltä tullaan kohti montun pohjaa parhaimmillaan 155 kilometriä tunnissa. Sitten seuraa sarja lennokkaita käännöksiä ja vatsanpohjaa kutkuttavia mäkiä. Rata on alusta loppuun asti kovavauhtista tykitystä, mutta kyyti on sangen pehmeää verrattuna varsinkin Maverickiin. Rata ansaitsee asemansa palkittuna yleisön suosikkina.

Tässä välissä taisin käydä ensimmäisen kerran jonottamassa Top Thrill Dragsteriin. Kyseinen laite on ehkä mielenvikaisin härveli koko puistossa: kyytiläiset rykäistään lähtövalojen vaihtuessa kiihdytysautoa jäljittelevällä junalla tolpan nokkaan niin että humina käy. TTD oli joskus maailman korkein vuoristorata, kunnes New Jerseyssä sijaitsevaan puistoon rakennettiin melkein täysin samanlainen rata, mutta numeroa isompi. Jo näinkin massiivisella radalla on omat ongelmansa: laite joudutaan sulkemaan kovalla tuulella, koska juna ei välttämättä pääse annetuilla alkuvauhdeilla huipulle asti. Ukkosella sulkemisen ymmärrän täysin, sillä laite on luultavasti koko Ohion korkein kohta.

Minun tapauksessani kävi sitten niin, että Dragster suljettiin keskiviikkoaamuna mekaanisen vian takia. Myöhemmin yritin jonottaa siihen uudelleen, mutta tällöin laite pysäytettiin kovan tuulen vuoksi. Torstaina en nähnyt sitä toiminnassa koko päivänä. Jäi siis jotain koettavaa vielä seuraavaankin kertaan.

Onneksi muut laitteet eivät ole aivan näin herkkiä. Meninkin koeajamaan radan nimeltä Mantis, joka on tyypiltään samanlainen seisaaltaan ajettava vuoristorata kuin Magic Mountainin Riddler. Mantisin rata oli kuitenkin profiililtaan sujuvampi, ja tykkäsinkin siitä enemmän. Jokaisen vuoristoradan sisäänkäynnin vieressä oli muuten yksi vuoristoradan vaunun penkki, jota sai käydä koeistumassa ennen laitteeseen menoa (Minun piti ottaa Mantisin penkistä kuva, sillä monelle lukijalle tämä seisoma-asento on tuottanut ihmetystä. Unohdin kuitenkin). Ilmeisen vähän tuota sovitusmahdollisuutta näköjään hyödynnettiin, sillä kolme kertaa näin, kuinka työntekijät joutuivat ennen junan lähtöä poistamaan asiakkaan junasta saatesanoilla: rakas, sinusta on tullut pullukka.

Mantisin jälkeen menin jonottamaan Raptoriin pääsyä. Laite oli yllättävän suuressa suosiossa, sillä kyytiä piti odotella arviolta tunnin verran. Raptor on tyypiltään hieman samanlainen kuin Särkänniemen Tornado, mutta kyyti on himpun verran rajumpi ja kovavauhtisempi. Inversioitkin oli suunniteltu sujuvammin, sillä olen edelleen sitä mieltä, että Tornadon molemmat barrel rollit kiertyvät väärään suuntaan. Mitä tämä tarkoittaa? Voisin kirjoittaa asiasta tarvittaessa kokonaan oman blogipäivityksen. Teen sen pyydettäessä.

Pienen ruokatauon jälkeen testasin Cedar Pointin korkkiruuvin. Laitteena tuo ei mikään ihmeellinen ole, vaikka valmistuessaan olikin maailman ensimmäinen rata, jossa oli kolme inversiota. Nykyään tällä vuoristoradalla on mielestäni enemmän arvoa maisemaelementtinä. Vai mitäpä itse tuumitte? Minusta nuo tukirakenteet ovat hyvinkin kauniit.

Tässä välissä taisin käydä kokeilemassa Mean Streakin, joka on puiston suurin puuvuoristorata. Massiivinen hökötys oli kyytinsä puolesta mielestäni pettymys, sillä se ei tarjonnut oikein kunnon mahamäkiä eikä juurikaan vauhtia ensimmäisten pudotusten jälkeen.

Jos oli Mean Streak vaisu lajissaan, niin Magnum XL200 –niminen rata antoi jotain, mitä en olisi osannut odottaa. 80-luvun lopulla rakennettu teräsrakenteinen vuoristorata on korkea ja kovavauhtinen, mutta yllätyksenä tuli negatiivisten g-voimien määrä. Juna pysyy kiskoilla isojen yläpuolisten pyörien ja pienempien alapuolisten rullien avulla. Mäkien huipulla tunsi ja kuuli, kuinka tukipiste vaihtui isoilta rullilta pienille. Parissa kohdassa tuli tunne, että nyt tämä saamarin pulkka lentää metsään ja lujaa. Ei kuitenkaan lentänyt, vaan hengissä päästiin perille. Ei ollut mitenkään laadukasta kyytiä enää yli 20-vuotiaalla radalla, ja eipä ole hetkeen missään laitteessa nuin paljoa hirvittänyt.

*Plim*

Keskiviikkoiltaa kohden alkoi puisto täyttyä ihmisistä, ja jonotusajat kaikkialle venyivät lähemmäs tuntiin. Päätinkin lähteä hotellille lepäilemään, sillä olin ostanut kahden päivän lipun ja suunnitelmissani oli palata seuraavana päivänä puistoon vielä muutamaksi tunniksi ennen matkan jatkumista. Kyselin lähtiessäni puiston portilta vaihtoehtoista kävelyreittiä pois, ja vartijat ohjasivat minut sille toiselle kannakselle. Varoittivat kuitenkin, että mantereelle on pitkä matka. Minä varoituksista vähät välitin. Voihan se matka heistä tuntua pitkältä, jos eivät ikinä ole minnekään kävelleet. Kannakselta on lähdetty ennenkin, eikä silloinkaan taksia soiteltu! Tästä mennään yli niin että heilahtaa.

Parkkialueelta poistuessani näin tien, jota minun oli määrä tallustaa pois puistosta: kapea kaksikaistainen tie ilman minkäänlaisia pientareita. Jonkin matkaa edettyäni aloin kaivata karttaa, toista juomapulloa, taksin puhelinnumeroa ja lisää aurinkorasvaa. Jaardi jaardilta homma alkoi tuntua yhä huonommalta idealta.

Kävelin tunnin, ja vihdoin alkoi näyttää siltä, että tie saapuu mantereelle. Sitä ennen piti kuitenkin ylittää tietä pitkin kannas, jonka molemmilla puolilla oli kaislikkoa. Kävelin melkein ajoradan keskellä ja laskin tien oheen jääneitä roadkillejä: orava, käärme, jänis, käärme, pesukarhu, käärme, kilpikonna, käärme, käärme, käärme… Autoliikennettä oli harvakseltaan. Kukaan ei tarjonnut kyytiä. Ajattelin, että en edes liftaa, sillä en muistanut ulkoa oliko se Ohiossa kiellettyä.

Stop-merkki! Risteys! Valtatie! …ja Sandusky 4 mailia. FFFFUUUUUUU… Jatkoin marssia. Tiesin, että jos pysähdyn, kipu ja väsymys iskee jalkoihin kunnolla. Olin kuitenkin kävellyt tai seissyt jonossa koko päivän, ja kello oli jo seitsemän. Oikean jalan pikkuvarvas tuntui hiertyvän riekaleiksi. Nyt tulee pahaa jälkeä, mutta taksia en soita, perkele. En ala maksamaan siitä, että joudun noudattamaan mielivaltaisesti yksityistielle laadittuja liikennesääntöjä.

Pääsin perille. Matka-aika 2 tuntia 30 minuuttia. Google mapsin mukaan kävelemäni reitti puiston portilta hotellille oli 9 mailia.

Seuraavana aamuna soitin taksin hotellille, sillä jalat olivat edellisen päivän hyötyliikunnan jäljiltä täysin tuhoutuneet, eivätkä halunneet kävellä edes sitä korttelia sen lähemmän kannaksen alkupäähän! Onneksi jonossa seisominen ei sattunut, joten menin vielä puistoon tarkoituksenani ajaa parhaita laitteita toiseen kertaan sekä edellisenä päivänä kiinni ollut Gatekeeper ensimmäistä kertaa.

Gatekeeper on Cedar pointin uusin laite, joka avattiin tälle kaudelle vasta 11 päivää ennen vierailuani. Vaunussa istutaan radan molemmilla sivuilla kuten Magic Mountainin X2:ssa, mutta toisin kuin X2:ssa, Gatekeeperin penkit eivät pyöri. En välttämättä ollut pyörivien penkkien suurin fani alun alkaenkaan, mutta tässä radassa penkkien pyörimistä ei edes tarvittu sulavamman rataprofiilin takia. Ja olihan siinä varsinaista lentämisen meininkiä! Rata liihottelee nimensä mukaisesti pariin kertaan puiston portin yli, ja matkan varrelta löytyy painottomuuden tunnetta tuovia nyppyjä sekä parit korkkiruuvit. Ihan huikea laite - ja pehmeä kyyti. Ei ehkä yhtä intensiivinen kuin Maverick, mutta eri tavalla hyvä.

Gatekeeperin jonssa vierähti lähemmäs tunti. Kävin vielä toiseen kertaan Millennium Forcessa ja Maverickissa, joihin jonottaessa tärvääntyi 45 minuuttia kummassakin. Lisäksi liikkumiseni molempia jalkoja ontuen oli tuskastuttavan hidasta. Minun olisi varmaan pitänyt vuokrata sellainen akkukäyttöinen invamopo, millä puolet paikallisista keski-ikäisistä näytti puistossa huristelevan. Laitteisiin takakautta jonottamatta päästyään näille sankareille tapahtui usein ihmeparantuminen, ja he nousivat omin jaloin kyytiin. Sitten piti enää jännittää sopivatko turvakaaret kiinni.

Maverickista päästyäni alkoi taivaalta tulla vettä siinä määrin, että suurin osa puiston laitteista suljettiin. Olin silti tyytyväinen, että pystyin kokemaan näinkin paljon, sillä sääennusteet lupailivat molemmille päiville ukkosmyrskyjä. Tilailin taksin bussiasemalle ja jatkoin sieltä yötä myöten kohti uusia seikkailuja.

Autovaellus pohjoiseen

Kuten jo on melkein perinteeksi ehtinyt muodostua, pidemmillä siirtymätaipaleilla on ollut tapana sattua jotain poikkeavaa, kuten bussin jousituksen hajoaminen tai huumeratsia. Tällä kertaa temppuili lentokoneen tekniikka. Phoenixissa vaihdoin lentokonetta, ja tämä uudempi ja hienompi Airbus ei suostunut viemään meitä taivaalle. Pyörimme lentokentän rullausteillä aikamme, kunnes kapteeni ohjasti siipirikon koneen takaisin portille. Konetta alettiin korjata välittömästi, mutta vianmäärityksen ajaksi piti koneesta katkaista sähköt. Tämä tarkoitti myös ilmastoinnin sammumista, mikä Phoenixin lähes neljänkympin helteessä johti matkustamon lämpenemiseen. Matkustajat otettiinkin takaisin terminaaliin, mikä otti oman aikansa.

Pian pääsimme takaisin koneeseen ja lähtemään matkaan. Ai minne? No Minne, Minne! Minneapolisiin. Mikäli oikein ymmärsin lentokapteenin kuulutuksesta, ei koneessa olisi ollut muuta vikaa kuin tietotekninen häikkä. Tietokone luuli, että lentokoneessa oli jokin vikana, mutta ilmeisesti uudelleenkäynnistys korjasi ongelman.

Minneapolisissa viivähdin vain yhden yön, ja heti seuraavana päivänä liityin serkkuni ja hänen perheensä seuraksi roadtripille Duluthiin ja sen pohjoispuolisiin korpimaihin. Olin ohimennen käynyt jo Duluthissa, kun veljeni kanssa ajoimme kaupungin läpi spring break –roadtripillä. Nyt oli kuitenkin tarkoitus nähdä jotain muutakin, kuin sataman hiilikasat likaisten autonikkunoiden läpi. Ensimmäisenä iltana tutustuimme vain panimoravintola Fitgersiin, sillä kaupungin muut nähtävyydet rajoittuivat ovensa sulkeneihin kauppoihin ja päihtyneisiin alkuasukkaisiin.

Majatalomme sijaitsi hetken matkaa Duluthista Lake Superiorin rantaa koilliseen. Mökkihenkisen Gitche Gumee Inn -yösijamme sisustus oli viety loppuun asti valitulla linjalla, sillä kaikki katetusta parivuoteesta aina vessapaperirullan telineeseen saakka oli valmistettu koivurangasta moottorisahalla veistämällä. Aamiaispannukakut tarjoiltiin suoraan huoneisiin.

Lauantaiaamuna upotimme pannaria naamaan samaa tahtia kuin Ruotsi upotti kiekkoja leijonien verkkoon. Pelin jälkeen suuntasimme auton keulan kohti Split Rockin majakkaa. Kun tutkat ja GPS:t ovat vähentäneet majakoiden tarvetta, oli Split Rockin majakasta tehty turistinähtävyys opastettuine kierroksineen ja matkamuistomyymälöineen. Itse valotalon lisäksi rannalla nökötti sumutorvirakenus ja eri vuoroissa työskennelleiden majakanvartijoiden talot, joista yksi oli museoitu vuosikymmententakaiseen asuun. Majakalla oli turkasen kylmä, ja navakka tuuli varmisti, ettei ulkona päässyt viihtymään. Sääli sinänsä, sillä komeaan paikkaan olivat kyllä majakan laittaneet.

Seuraavaksi näppäiltiin GPS:ään mielenkiintoisia koordinaatteja. Määränpää oli Suomi, Finland, Minnesota, johon suunnistimme melekosessa sumussa.

Sumun keskeltä löytyi kylä: huoltoasema, osuuskuntakauppa ja kolme baaria. Yhdessä baarissa mainostettiin myös kalastustarvikemyyntiä. Tuossahan sitä on jo kaikki, mitä ihminen osaa kaivata. Pysähdyimme yhteen baariin pitsalle. Hyvät oli, ja isot. Pitsan jälkeen pyörähdimme nopeasti Finland Heritage Sitella, joka oli käytännössä vanha suomalaissiirtolaisten asuttama pihapiiri, johon oli jälkeenpäin rakennettu matkamuistomyymälä ja pystytetty muistokiviä.

Vaan sittenpä paikkaan itsemme ajoimme: Minnesotassa on järvi, jonka nimi on jostain syystä sama kuin allekirjoittaneen ja hänen serkkunsa sukunimi. Pitihän vesistöön käydä tutustumassa, kun kerran oltiin alle sadan mailin päässä. Eli ihan nurkilla. Kiitos huolellisen Googlemaps-vakoilun, löysimme tikkana perille kohteeseen. Järven rannalla oli yksi talo,  sinivalkoiseksi maalattu. Talon postilaatikolla liehui siniristilippu ja laatikon kyljessä oli suomalainen sukunimi (tosin eri kuin järven nimi). Itse talo oli tyhillään, vaikka useita elonmerkkejä, kuten tuoreita renkaanjälkiä pihapiiristä löytyikin. Vähän arvelutti tutkailla omin päin järveä, kun reunamaille oli pystytetty "No trespassing" -kylttejä kuin Roope Ankan rahasäiliökukkulalle. Ei sitä tiedä, missä määrin talon asukas on amerikkalaistunut, eli tuleeko vastaan pystykorvan vai winchesterin kanssa...

Hetken aikaa odottelimme isäntäväkeä saapuvaksi, mutta turhaan. Talon tuulikaapissa oli "Tervetuloa"-kyltin alla viestivihkonen, johon jätimme terveiset ja puhelinnumerot. Olisi ollut jännä tietää mikä näiden ihmisten Suomi-kytkös oli. Ties vaikka järvi kuuluisi edelleenkin suvulle! Hieno järvi se oli. Vähän ehkä pieni ja soinen, mutta rannalta löytyneestä kalanraadosta päätellen ei suinkaan tyhjä.

Paluumatkalla bongasimme aivan tien varresta US Hockey Hall of Fame -museon. Museossa olisi ollut mukava poiketa, mutta myöhäisen ajankohdan takia se ei luultavasti olisi ollut enää edes auki. En ehtinyt museosta edes kuvaa nappaamaan. Ei käynyt kyllä pienessä mielessäkään, että moinen paikka voisi olla nuin raukoilla rajoilla. Melkein kuin Suomen jääkiekkomuseo olisi sijoitettu Tampereen sijaan Kempeleeseen. Tai Kempeleelle. Kempeleehen.

Seuraavana aamuna suuntasimme jo takaisin kohti Minneapolisia, mutta pysähdyimme vielä aamupäiväksi Duluthiin ihmettelemään kaupungin nähtävyyksiä. Ensin menimme napsimaan kuvat kuuluisasta nostosillasta, jonka alta kulkevat isotkin rahtilaivat suojaisaan satamaan. Saapumispäivänä näimme yhden laivan lipuvan kanavaan, mutta sunnuntaina ei ollut laivaliikennettä havaittavissa.

Kanavan ja sillan kupeessa oli eräänlainen merikeskus, jossa oli tietoa suurten järvien laivaliikenteestä ja paljon asiaa mm. väyliä, kanavia ja aallonmurtajia rakentavan armeijan insinööriosaston toiminnasta. Minua kiinnostivat eniten näyttelyn monet pienoismallit. Ehjien laivojen lisäksi mallinnettuna oli Lake Superioriin vajonneen rahtialus Edmund Fitzgeraldin hylky. Laivan uppoamisesta on tehty laulukin, jonka kertovat lyriikat hakevat vertaistaan. Tapauksessa on kyllä kaikki laulun ainekset: aluksen uppoamissyytä ei edelleenkään tarkkaan tiedetä, eikä yhtään miehistön jäsentä ole koskaan löydetty - ei elävänä eikä kuolleena. Kahdenkymmenenyhdeksän merimiehen hengen vaatinut turma on tuotteistettu aika hyvin, sillä matkamuistomyymälöistä löytyi vaikka mitä Edmund Fitzgerald jääkaappimagneettia, snapsilasia ja sellainen lasipallo, jossa alkaa satamaan lunta, kun sitä ravistaa. Joinpa paikallisessa ravintolassa myös maukasta Edmund Fitzgerald -portteria.

Merikeskuksesta siirryimme Great Lakes Aquariumin tiloihin toiselle puolelle satama-allasta. Kuten San Franciscon vastaavassa kalatankissa, tässäkin akvaariossa oli hieman remontti kesken. Nähtävillä oli kuitenkin muutama eri ympäristöön rakennettu allas: suuret järvet, latvavedet, matala lahti sekä lintuhäkki, jossa oli telkkä, tylli ja kilpikonnia. Alakerran näyttelytiloissa oli eksoottisempia lajeja, esimerkiksi nahkiaisia, joita yritetään kuulemma pitää poissa suurilta järviltä. Trooppisten vesien asukeista oli paikalle saatu edustamaan amerikkalaista jalkapalloa pelaava mustekala ja epäsosiaalinen, yksin tankissaan takaperin uiva sähköankerias. Vaikuttavin allas oli silti suurten järvien suuri allas: kahden kerroksen korkuisessa altaassa ui useita eri lohensukuisia kaloja, sekä valtavia sampia. Suurin sampi näytti lasin läpi tarkasteltuna lähemmäs kaksimetriseltä ja suurimmat kirjolohet olivat silmäpuntarilla mitattuna ehkä kymmenkiloisia mänkkejä.

Perheen pienimpiä kiinnostivat ylivoimaisesti eniten saukot. Veijarit kömpivät koloistaan kellontarkasti ruoka-aikaan ja etsivät lavasteisiin piilotettuja siikafileen (!) palasia.

Nyt on Duluth tullut nähtyä hieman paremmin kuin edellisellä kerralla. Teki todella hyvää vaihtaa suurkaupunkien hälinä hetkeksi rauhallisempaan samoiluun. Oli myös tervetullutta vaihtelua saada välillä matkaseuraa, ja vielä parasta mahdollista sellaista. Oman itsensä kanssa reissaaminen on ihan jees muuten, mutta omille jutuille ei määräänsä enempää jaksa nauraa. Mielummin nauran esimerkiksi serkun 6-v tyttären tomerille sutkautuksille.