Tuhlaajapojan kotiinpaluu

Oli aika jättää Ameriikan manner. Palasin Suomeen Reykjavikin kautta Icelandairin siivin.

Melkein viisi kuukautta vieraassa maassa tuli täyteen, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Niin kovin moni sanoo, että välillä on hyvä katsella asioita vähän eri kantilta ja perspektiivistä, jotta ymmärtää itseään ja muita paremmin. Tässä jo kolme viikkoa kotimaan kamaralla tallustelleena tekee koko ajan enemmän mieli sanoa juuri nuo samat sanat. Matkailu avartaa, ja kaukaa on parempi joskus nähdä lähelle.

Kaikille vaihto-opiskelua suunnitteleville voin suositella Michigan Techia ja Houghtonia lämpimästi. Tai, no, en sillä tavalla konkreettisesti "lämpimästi", mutta voin suositella vastaavaa reissua ihmisille, jotka pitävät laadukkaasta opetuksesta ja maanläheisestä meiningistä vähän pienemmällä paikkakunnalla.

Amerikkaan palaamista saatan suositella myös itselleni jossain vaiheessa. Sen verran kirjavaa on maan tarjonta, että moni paikka jäi vielä näkemättä. Pitänee laittaa green card -arpajaisiin kestolotto vetämään. Loppumatkan rannikolta rannikolle -kierros taas pisti kaipaamaan ihan oikeaa lottovoittoa. Visakorttia tuli nimittäin pelkästään toukokuun aikana kuivatettua usealla tonnilla. Vaan niinhän sitä sanotaan, että raha on luotu kiertämään. Väittäisin, että sain rahalle myös vastinetta, ja vaikka summa tuntuu hurjalta lyhyen ajan sisään, riittää reissussa muistelemista vielä pitkään. Eikä se käytetty rahamäärä ole muistoissa ensimmäisenä...

Houghtonissa tutustuin moniin huipputyyppeihin, joiden kanssa yhteydenpito toivottavasti jatkuu tulevaisuudessakin. Suomi-mafiaa saattaa nähdä tälläkin puolella palloa, mutta paikallisten hemmojen näkeminen vaatinee uuden amerikanvierailun. No jaa, vuodenvaihteessa pelataan Ann Arborissa NHL:n talviklassikko, ja pari samassa talossa asustellutta kaveria asuu ihan siinä kulmilla.

Tammikuussa puolivakavissani aloittamani blogin piti toimia ikään kuin muistilistana, jotta koululle palautettavaa vaihtoraporttia ei tarvitsisi reissun jälkeen aivan tyhjästä nyhjäistä. Lähes välittömästi homma karkasi rukkasesta, ja nyt näissä kuudessakymmenessäneljässä blogipäivityksessä on takuulla enemmän tekstiä kuin diplomityössäni.

Minulla oli hauskaa blogia kirjoittaessani. Sain myös koko kevään ajan myönteistä palautetta blogista, ja monelta sellaiselta taholta, josta sitä en olisi osannut odottaa. Hauskana yksityiskohtana kerrottakoon, että statistiikan mukaan blogia on luettu tähän päivään mennessä 4525 kertaa lukuisista eri maista, pääasiassa Suomesta, Yhdysvalloista, Saksasta ja Tanskasta. Lisäksi lukijakunnalla näyttää olevan käytössä ainakin Venäjän, Ukrainan ja Algerian proxy-servereitä, tai sitten joku KGB hyödyntää kirjoituksiani tiedustelutarkoituksessa :D

Olen tyytyväinen, mikäli olen osannut välittää tätä kautta edes hieman niitä tunnelmia, mitä olen kevään aikana käynyt läpi.

Tämä on blogin viimeinen päivitys. Ameriikan erikoiskirjeenvaihtaja vaikenee. Kiitos seurasta ja kuulemiin!

New York, Manhattanin nähtävyydet

Memorial day -viikonloppu New Yorkissa. Mitä tekisin, minne menisin?

Minulla oli kova halu mennä Bronxin eläintarhaan, koska kaikissa esitteissä kerrottiin sen olevan hieno. Ongelmaksi muodostuivat temppuilevat jalkani, jotka olivat rakkojen lisäksi jostain kumman syystä kipeät joka paikasta aina polvitaipeista varpaankynsiin. Ei siis tehnyt liiemmin mieli kävellä. Hotellista ulos astuessani totesin, että +10 celsusastetta ja vesisade ei välttämättä ole paras sää yrittää nähdä elukoita, jotka luultavasti piileskelevät sadetta jossain suojassa.

En sitten mennytkään Bronxiin. Menin WTC muistomerkille. Rakennustöiden takia muistomerkille joudutaan kulkemaan turvatarkastuksen kautta, ja Memorial dayn lähestyessä aukiolle halusi muutama muukin vierailija. Jonottaessa vierähti parikymmentä minuuttia (mikä ei ollut siis juuri mitään, sillä seuraavana päivänä jono oli kuulemma ennakkolipullakin tunnin). Vihdoin pääsin sisään:

Muistomerkki puistoineen oli komea ja vaikuttava. En tiedä mitä on haettu sillä, että vesi virtaa pohjattomana katsojalle näyttäytyvään kuiluun, mutta se toimii.

Aukiolla oli puita, joista yksi oli erilainen: yksi näre oli selvinnyt siitä, että kaksi pilvenpiirtäjää ja lenskaria tippuu niskaan. Kovia kokenut puu on puiston kuvatuin.

Muistomerkkiaukion yhdessä nurkassa oli museo. Museossa oli näytillä pätkä jomman kumman alkuperäisen WTC-tornin teräsrunkoa. Kuva on otettu lasin läpi, sillä en ehtinyt museoon sisään (liekö ollut edes auki, sillä ketään ei näkynyt sisällä), koska olin sopinut tapaavani erään kaverini.

Chicagossa viimeeksi näkemäni saksalaisvahvistus oli myös saapunut Isoa Omenaa ihmettelemään. Hän halusi ostaa itselleen matkamuistoksi New York -rekisterikilven, joten menimme yhteen monista NY-krääsää myyvistä putiikeista. Katukyltti-replikoita, Empire State Buildingeja (myös King Kongeilla varustettuja) monessa eri koossa, kaikkea I <3 NY -tekstillä varustettua rompetta aina tuttipulloista kahvikuppeihin, ja tietysti täysi mallisto Nevö Föget 9/11 -tuotteita. Onneksi minulla ei ollut yhtään tilaa matkalaukussa. Sellainen kahden jalan korkuinen mintunvihreä vapaudenpatsas olisi täydentänyt konttoripöytäni kulmaa tavalla, johon mitkään kolmijalkaiset Shui Hing -sammakot eivät ikinä kykene.

Vaikka jalkani olivat edelleen aivan tuhannen tohjona, lähdimme vaeltamaan Manhattania pohjoiseen. Jalkapatikassa liikkuen vaan näkee niin paljon enemmän kaikkea. Kuten esimerkiksi Wall Streetin:

Koska oli lauantai, ei raha pahasti haissut. Jatkoimme eteenpäin ja poikkesimme poimimaan Dunkin' Donutsista evästä. Yritimme ostaa kuusi yksittäistä munkkia (á $0.99), sillä se olisi tullut halvemmaksi kuin puolen tusinan laatikollinen ($5.99). Myyjä ei ymmärtänyt, vaan laskutti täyden hinnan...

Yritimme nauttia donitseja Wasington Square parkissa, mutta härski orava teki siitä vaikeaa. Aluksi jyrsijä pyöri jaloissa kuin viallinen ilotulitusraketti, mutta pian se nousi jo samalle puistonpenkille. Ja sitten se kiipesi kaverin hartioille ja suljetun donitsilaatikon ikkunan päälle. Pyöri siinä hetken ja yritti keksiä, miten se avataan. Leikki oli hauska siihen asti, kunnes kurre päätti tunkeutua sisään väkivalloin: kynsin hampain kiinni lootan reunasta ja tiukka repäisy. Kaverini oli kuitenkin nopeampi ja heilautti laatikkoa niin että orava lensi pensaaseen. Meidän donitseihin et kajoa!

Matkan jatkuessa osuimme ihan sattumalta 5th avenuen ja Broadwayn kulmaan. Siellähän sijaitsee kuuluisa Flat Iron Building. Tai siis, en minäkään tiennyt ennen mikä sen nimi oli tai missä se sijaitsi, mutta olin nähnyt saman kakkuviipaleen muotoisen talon joskus telkkarissa. Oli täysi sattuma, että se osui reitillemme. Tyylikäs, vanha rakennus.

Kävelimme vielä Empire State buildingin juurelle asti, kunnes jalkani vetivät täysin jumiin. Piti vetäytyä hotellille.

Seuraavana päivänä piti antaa jaloille lepoa, mutta en sitten kuitenkaan malttanut: viimeinen kokonainen päivä New Yorkissa, tai Ameriikassa yleensä! Metro siis alle ja keskuspuistoon, mars.

Siellä oli kauhean paljon ihmisiä. Kävelin tosin ainoastaan lyhyen matkan melko lähellä puiston reunaa, joten ehkä vaikutelmani ei ollut paras mahdollinen. Syvemmällä puistossa olisi saattanut tavoittaa sitä erämaan henkeä, mistä keskuspuiston yhteydessä aina puhutaan. Puistossa oli monella eri kentällä meneillään baseball-höntsäpelit, joita oli mukava katsella.

Lähdin keskuspuistosta metrolla kohti Empire State Buildingia, ja tällä kertaa tarkoitukseni oli mennä ihan sisälle asti. Kadulla kahden eri firman lipunmyyjät kauppasivat pääsylippuja näköalatasanteelle. Toinen firma myi lippuja, joilla piti päästä vähemmällä jonottamisella sivuovesta sisälle. Lupailivat jopa kahdenkymmenen minuutin jonotusaikaa, kun taas "tavallisella" lipulla jono oli kuulemma yli kahden tunnin mittainen. Ajattelin, että haluan tehdä tuona päivänä muutakin kuin jonottaa, joten otin kalliimman lipun.

Kun olin jonottanut ensin 20 minuuttia ulkona, sitten toiset 20 minuuttia turvatarkastukessa, vielä 20 minuuttia krääsäkaupassa jossa kuitit vahdettiin pääsylipuiksi ja lopuksi vielä 20 minuuttia hissijonossa, olin ehtinyt miettiä jo kaikenlaista. Ensimmäisessä jonossa seistessäni jonon vieressä kiersi koko ajan lipunmyyntitoimiston kaveri, joka julisti toimintaohjeita ja käytäntöjä kävijöille. Ehkä kellojen pitäisi soida, kun erikseen painotetaan, ettei lippu ole vaihdettavissa enää rahaksi sen jälkeen, kun rakennuksen ovesta astuu sisään: kuka niitä rahoja haluaa takaisin, ellei tuote tai palvelu ole ihan paska? Puolentoista tunnin  odotuksen jälkeen kerroksesta 80 kerrokseen 86 vievän hissin jonossa kertailin mielessäni, että minut on tällä reissulla ryöstetty kahdesti, ja molemmilla kerroilla olen saanut vielä kuitinkin muistoksi... Kaksikymmentä minuuttia my ass!

Näköalatasanteella oli tungosta ja kuvaaminen oli hankalaa. Maisemat olivat toki vailla vertaa, mutta jotenkin tuolla tuli sellainen tunne, että googlemapsit ynnä muut ovat vähän himmentäneet näköalapaikkojen hohtoa. Ehkä tähystelystä saisi enemmän irti, jos voisi rauhassa kiikaroida alas kaduille ja tarkkailla kaupungin vilinää. Se on tietysti hieman haastavaa, jos ystävälliset intialaiset tökkivät kyynärpäillä kylkeen raivatessaan kaiteen viereen tilaa koko kahdenkymmenenviiden hengen perheelleen potretin ottamista varten.

Ja sitten jonotin vielä alaspäin vievää hissiä 20 minuuttia. Kerroksesta 86 kerrokseen 80 hilpaisin portaita pitkin, jotta säästyin yhdeltä jonotukselta.

Siinähän se päivä sitten menikin. Oli tarkoitus tavata pari kaveria, jotka saapuivat Houghtonista New Yorkiin autolla. Kavereilla oli kyydissään minun iso matkalaukkuni, mutta pakaasin luovutus jouduttiin tekemään hotellin respan kautta, koska he eivät jaksaneet odotella minun "kahdenkymmenen" minuutin vierailuani pilvenpiirtäjässä. Harmitti.

Olin luvannut suunnata iltaseitsemäksi Manhattanin eteläkärkeen, josta Staten Islandin lautat lähtevät. Hommahan meinasi mennä ihan kunnolla tuubiin, kun metrokartan mukaan satamaan menossa ollut juna koukkasikin tois pual jokke Brooklyniin. Kuvailisin New Yorkin metrojärjestelmää sanoilla "tehokas mutta yllätyksellinen", sillä usein myös paikalliset nousevat väärään osoitteeseen päätyneestä metrosta hämmentyneen näköisinä laiturille. Itsekin nousin ulos heti seuraavalla asemalla, soitin satamassa odottelevalle saksalaistoverille ja kerroin saapuvani, jos metro suo. Sitten yritin ajaa samoja jälkiä takaisin nousemalla samannimiseen junaan joka oli minut vienyt harhaan. Eihän siitäkään mitään tullut, sillä juna kurvasi heti eri raiteille. Onnekseni tuon radan varressa olikin se sataman asema, johon olin menossa, joten kerrankin kävi tuuri näin päin.

Staten Islandin lautta oli täydellistä vastapainoa Empire State Buildingille: maailmaa katseltiin matalalta, jonotus oli nopeasti ohi ja, mikä parasta, lysti oli täysin veloitukseton! Lautan ikkunat olivat todella ryöttäiset, mutta onneksi alemmilla kansilla oli pieniä avattavia ikkunoita. Näistä "ampuma-aukoista" oli hyvä ottaa kuvia.

Lauttamatkan ajankohta oli täydellinen! Aurinko laski Vapaudenpatsaan taakse juuri niin hienosti kuin voi toivoa. Ehdimme nähdä Manhattanin sekä valoisan aikaan että iltavalaistuksessa.

Paluumatkalla nousimme lautalle ja etsimme taas avoimia ikkunoita, joista työntää kameran objektiivin ulos. Mitään väentungosta ei lautalla ollut, mutta silti ikkunapaikat täyttyivät ensimmäisenä. Yhden ikkunan edessä ei vielä istunut ihmisiä, joten ryntäsimme siihen. Ikkuna oli kiinni, joten nostimme sen auki, jolloin kolmen penkin päässä istunut ja kynsiensä lakkaamiseen keskittynyt nuori naishenkilö älähti. Hän oli kuulemma sulkenut ikkunan, sillä sieltä veti ikävästi. No shit, Sherlock: avoimesta ikkunasta voi käydä pieni ilmavirta. Mutta pakkoko siinä ikkunan vieressä on sitten istua, kun muuallakin on tilaa?!

Merkit alkoivat jo viitata siihen, että oli aika mennä yöpuulle. Ilmassa saattoi olla turhautumisen lisäksi jo pientä turnausväsymystäkin. Hain vielä matkalaukkuni kavereiden hostellin aulasta ja matkasin metrolla omalle hotellilleni - tällä kertaa ilman sakkolenkkejä. New York oli osaltani tältä erää nähty, ja heti tuntuikin, etten nähnyt vielä juuri mitään. Täytynee siis tulla tännekin joskus paremmalla ajalla uudestaan.

New York ja Intrepid

Kuten tavallista, aloitan uuden tarinan kertomalla, kuinka bussi hajoaa tai lento myöhästyy. Tällä kertaa bussi Sanduskysta oli myöhässä yli tunnin. Ottaen huomioon, että minulla oli puolentoista tunnin vaihtoaika Clevelandissa enkä tiennyt yhtään mitä sirkustemppuja bussin vaihtoon täytyi tällä asemalla tehdä, tilanne oli hieman kuumottava.

Clevelandissa saatiin aikaan varsin napakka sanaharkka bussiaseman leikkipoliisien ja matkustajien välillä, sillä matkalaukkujen purkaminen bussin tavaratilasta kesti pienen iäisyyden. Joku vatipää oli suunnitellut prosessin hienosti: matkustajat eivät saaneet poistua laiturilta hakemaan itse omia laukkujaan, joten yksi Alejandro kantoi pakaaseja erittäin verkkaisesti yksi kerrallaan tarjolle. Samaan aikaan kolme vartijaa piteli turhautunutta ihmismassaa aisoissa, ettei kukaan vaan olisi kävellyt sitä kolmea hengenvaarallista metriä hakemaan omaa laukkuaan. Siinä vaiheessa kun oli enää kymmenen minuuttia seuraavan bussin lähtöön, harkitsin vakavasti heittäväni vartijat syrjään ja hakevani laukkuni itse. Vakseilla oli kuitenkin etälamauttimet, joten päätin jättää kokeilematta. Olisikohan tämäkin prosessi ollut tehokkaampi, jos yhden pikkolon sijaan olisi palkattu neljä? Tällöin homma olisi oikeasti toiminut, ja kolmen vartijan sijaan olisi tarvittu nolla. Samalla olisi mahdollisesti saavutettu asiakastyytyväisyys.

Vihdoin sain laukkuni, kävelin asemahalliin ja etsin New Yorkin bussin lähtölaituria. Pittsburg, Buffalo, Miami, Washington DC… Eikä yhtään New Yorkia. Viisi minuuttia aikaa ehtiä bussiin, jonka lähtöpaikkaa en tiedä. Kiilasin ohi jonon, joka ulottui parikymmenmetrisenä ainoalta asiakaspalvelutiskiltä. Avasin ääntäni läpi pleksilasin: minun pitäisi löytää tällainen bussi, jonka lähtöpaikkaa ei lue missään opasteessa. Emäntä lasin takana neuvoi seisomaan punaisin nauhoin rajatulla Express-alueella ja odottamaan lisäohjeita. Päättelin, että alueen täytyi olla se, missä parikymmentä ihmistä katseli vuoroin matkalippujaan, vuoroin kelloaan ja pyöri ympyrää hämmentyneen näköisenä kuin porot erotusaidassa. Sitten tukevahkosta tummasta naisesta kajahti kuulutus: New York City Express boarding now! Helvetin hyvin oli hoidettu tämäkin. Expressin pitäisi nimittäin olla Greyhoundin premium-tuote, johon kuuluu mm. varma istumapaikka (mutta ei näköjään asiakaspalvelua tai matkustajainformaatiota).

Hyvin torkutun yön jälkeen olin New Yorkissa. Bussi saapui Penn Stationille, josta könysin matkatavaroineni Times Squaren vierailijainfoon. Löysin paikan, mihin sain tähtitieteellistä maksua vastaan säilöttyä matkatavarani, jotta pääsin syömään aamiaista ja tutkimaan kaupunkia ilman ylimääräistä taakkaa. Pääsisin kirjautumaan hotelliini vasta kello kolmelta, joten jotain tekemistä piti aamupäivälle keksiä. Kun matkalaukkusäilytyksen vartija kuuli minun olevan kiinnostunut tekniikasta, neuvoi hän minut Intrepidille, jossa ymmärsin olevan näytillä jotain ilmailuun ja merenkulkuun liittyvää tekniikkaa. Sinne siis.

Haukkasin aamupalaksi porkkanakakkua jossain Times Squaren liepeillä sijaitsevassa konditoriassa. Sitten aloin saapua kohteeseen, joka sijaitsi Hudson-joen rannassa länsi-Manhattanilla. Ja kappas: etsimäni ”Intrepid” olikin laituriin parkkeerattu lentotukialus USS Intrepid! Aluksen kannelta piirtyi pilvistä taivasta vasten sellaisen lentokoneen pyrstö, että nyt oli kyllä päästävä sisään ja tutkimaan tarjontaa tarkemmin.

Portilla selvisi, että samalla pääsylipulla pääsee lentotukialuksen lisäksi tutustumaan vielä ohjussukellusveneeseenkin! Pieni pettymys oli toisaalta se, että laiturilla nököttäneeseen Concordeen pääsi vain lisämaksusta ja Sandy-myrskyn takia avaruussukkula Enterprisen näyttelytilan avaaminen oli viivästynyt. Toisaalta, Concordessa olin päässyt käymään pari vuotta sitten Saksassa. Lisäksi sain vielä MTU:n opiskeiljakortilla alennuksen pääsylipun hintaan, mikä vähän kompensoi menetyksiä, joiden saavuttamisesta en toisaalta olisi edes osannut uneksia, ellei minua olisi tähän kohteeseen tunti sitten neuvottu.

Ensin kävin sukellusvene USS Growlerissa. Hauskana yksityiskohtana kerrottakoon, että kylmän sodan ohjuspelotteeksi valmistunut purkki oli eläköitynyt varsinaisesta palveluksesta jo kuuden toimintavuoden jälkeen, ja se oli jossain vaiheessa pitänyt tuhota harjoitusmaalina. Niin vain olivat suunnitelmat muuttuneet, ja sukellusvene vietti eläkepäiviään laiturissa New Yorkissa.

Olin aiemmin käynyt Suomelinnan Vesikko-sukellusveneessä, mutta Growler oli sitä huomattavasti suurempi. Koska sukellusveneen tilat ovat veneen ulkomitoista huolimatta melkoisen ahtaat, ei opastettu kierros ole kovinkaan helppo järjestää. Tiedonvälitys olikin hoidettu infotauluin. Veneen periskooppihuoneessa oli kaveri, jonka rinnuksiin kiinnitetyssä lapussa luki USS Growler Veteran. Paappa vastaili innokkaasti kysymyksiin ja kertoili omia tarinoitaan muun muassa siitä, kuinka neljä kuukauden komennuksella oli peräti kerran sallittua käydä suihkussa. Kerran.

Raittiiseen ulkoilmaan päästyäni päätin hyödyntää vielä sateettomana pysyneen sään ja siirryin lentotukialuksen yläkannelle. Siellä olikin esillä useita eri tyypin lentokoneita ja helikoptereita. Monet lentokoneista olivat taittuvasiipisiä ja siten sopivia tukialuskäyttöön. Ihmeellinen mölli allaolevan lentokoneen katolla on tutka.

Joukossa oli myös erikoisuuksia, kuten legendaarinen Blackbird.

Kannella majaili myös Harrier-hävittäjä, joka pystyy nousemaan ilmaan ilman kiitotietä. Vekkuli vehje.

Lentotukialuksen komentosillalla pääsi myös vierailemaan. Ruorin välittömässä läheisydessä hengaili pari Vietnamin sodan veteraania, joista toinen kertoi olleensa Intrepidin konemestari. Toinen taas sanoi olleensa hävittäjälentäjä, joka oli noussut aluksen kannelta noin sata kertaa. Kaveri naureskeli, että laskeutumisiakin oli sama määrä.

Alhaalla aluksen hangaarissa oli näytillä lisää lentokoneita ja jonkin verran avaruuslennoista kertovaa tavaraa, sillä Intrepid oli kuulemma poiminut vuonna 1963 tehdyn miehitetyn avaruuslennon paluukapselin merestä.

Lentotukialuksen ankkuriketju oli kunnollista.

Myös lentokoneita taivaalle heittävän höyrykatapultin paineakun mittakaava oli riittävä.

Joku oli väkästellyt USS Intrepidin Lego-palikoista. Malli oli tehty minifig-mittakaavaan, mutta se oli silti aivan valtava. Kannen maksimileveys taisi olla lähemmäs puolitoista metriä.

Hangaarissa katselin vielä parit filmit tukialuksen historiasta. Kamikazelentäjä oli kertaalleen osunut laivaan sytyttäen tulipalon ja useita räjähdyksiä. Tapahtumat vaativat 69 sotilaan hengen. Omien joukkojen kokemien menetysen vastapainoksi näyttelyssä retosteltiin myös scoreboardilla, johon oli koottu kaikki Intrepidiltä lähteneiden lentokoneiden tiputtamat lentokoneet ja upottamat laivat.

Tarkoitus oli vielä käydä napsimassa kannella olleista lentsikoista detaljikuvia. Aikeeni kuitenkin vesittyi, sillä alkoi sataa rankasti. No, olihan tuolla vierähtänyt jo sen verran aikaa, että vierailun tavoite numero yksi oli täyttynyt: aikaa kului juuri sopivasti, että hotellini check in oli jo auki. Kävinkin hakemassa laukut säilöstä, hurautin metrolla toiselle puolelle kaupunkia ja yritin puolitoista tuntia huitoa itselleni taksia Jamaican asemalta. Siitä tekee hieman vaikeaa se, ettei niitä takseja ajanut koko aikana kuin yksi aseman ohi. Varattuna sekin, ja väärää puolta tietä. Lopulta löysin vapaan taksin aivan sattumalta tehdessäni välipalaostoksia huoltoasemalla ja pääsin hotelliin nukkumaan ja odottelemaan tulevaa viikonloppua New Yorkissa.