Väliraskas kuvapäivitys

Edellinen blogipostaus oli henkisesti sen verran tyhjentävä, että toista samanlaista peräkkäin en pysty millään tuottamaan. Sen sijaan oksennan palstalle sekalaisen läjän kuvaa ja videota. Toivottavasti ei haittaa.

Kuten olen ehkä saattanut mainita, sataa täällä ajoittain pieniä määriä lunta. Ylemmässä kuvassa on Houghtonin pääkatu. Alemmassa kuvassa on sama katu pari päivää myöhemmin.

Aiheellinen kysymys kuuluu: minne lumi menee? Ja nyt päästään suosikkiaiheeseeni videon vauhdittamana, sillä Houghtonin kaupunki järjesti ihan ikkunani alla asiasta havaintoesityksen:

Sujuvasti havaintoesityksestä toiseen loikaten... Viime viikonloppuna lasketteluksekuksessa oli varmasti enemmän Ski Patrolin vapaaehtoisia kuin muita asiakkaita yhteensä. Rinnepelastuspartiolla oli jonkinlainen kokoontuminen, jossa harjoiteltiin mm. loukkaantuneen evakuoimista. Kuvassa on siis harjoitus eikä oikea hätätilanne. Yritin kyllä päästä asiakkaaksi vetämällä talven näyttävimmät pannut hieman kuvan ottamisen jälkeen tuossa samassa rinteessä. Punatakit vain töllistelivät mäen laelta ja katselivat, kun keräilin romujani hangesta. Kuulin jonkun toteavan "Well, that's a yard sale." Siltä se varmasti näyttikin...

Minkäslaista hommaa se Formula SAE oikein sitten on? Alemmassa kuvassa on kuskien koulutus menossa. Kävin itsekin näyttämässä pari kertaa, miten ajetaan maassa, joka on tuottanut eniten rallin maailmanmestareita ja eniten F1-maailmanmestareita väkilukuun suhteutettuna. Suvereeneista rattimiehen kyvyistäni huolimatta en välttämättä pääse oikean auton puikkoihin, koska olen auton suunnittelussa käytettyihin parameteihin nähden noin jalan liian pitkä ja melkein sata paunaa liian raskasrakenteinen.

Takauma, osa 1

Rohkaisin juuri äskettäin facebookin puolella opiskelijatovereitani Aalto-yliopistossa hakemaan opiskelijavaihtoon. Aihe on sikäli ajankohtainen, että ensi lukuvuoden vaihtohakemukset pitää jättää kuun vaihteessa. Nuo pari paperia stipendin ja vaihtopaikan hakuun olivat vasta jäävuoren huippu siinä vesilasissa, joka ainakin minulla meinasi läikkyä yli moneen kertaan hakuprosessin ja matkajärjestelyjen aikana. Kerronkin nyt näistä byrokratian kiemuroista, kuten blogia aloittaessani uhkasin tehdä, ellei minulla ole mitään muuta kerrottavaa. Se hetki on juurikin nyt, sillä parin viime päivän aikana en ole tehnyt oikeastaan mitään muuta mainittavaa kuin lukenut tenttiin ja katsonut jääkiekkoa.

Olen saanut viime aikoina positiivista palautetta blogini sisällöstä, joten nesteen kohotessa hyvää vauhtia kohti hattua onkin hyvä kokeilla kuinka huonoa hölinää ihmiset vielä lukevat. Ottakaa siis hyvä asento ja iso kuppi kahvia. Nyt tulee rutikuivaa tekstiä sysikuivasta aiheesta. Tai lukekaa vaikka pienissä pätkissä, että riittää pidemmäksi aikaa.

Siis asiaan: ensimmäinen tolkuttomaan byrokratiaan johtava väärä ratkaisu oli valita Yhdysvallat kohdemaaksi. Osasin odottaa viisumiprosessia mielenkiinnolla, mutta se oli lopulta melkein se helpoin osa. Jenkkiyliopistot ovat nimittäin koko Aalto-yliopiston yhteisiä kohteita, eivätkä mitenkään oman opiskelualani omia kohteita, joten niihin pyrkiäkseen pitää asioida ihan oman vaihtotoimiston kautta. Sain tiettyyn pisteeseen asti ohjeita oman osaston vaihtoneuvojilta, jotka olivat ystävällisiä, kannustavia ja avuliaita siten kuten parhaiten osasivat. Joissain asioissa piti kuitenkin kääntyä Michigan Techin vaihtoja koordinoivan ihmisen puoleen.

Yhteisten kohteiden neuvoja ei ollutkaan sitten niitä myönteisimpiä persoonia tässä maailmassa. Eräälle aikaisemmin Michigan Techiin pyrkineelle kaverille tämä ihminen oli kannustavasti todennut, ettei tuollaisilla keskiarvoilla pitäisi edes päästä vaihto-opiskelemaan tällaiseen kohteeseen. Meininki oli siis hieman eri tapaan kannustava kuin oman osaston neuvojilla. Oma keskiarvoni pyöri samoilla tietämillä kuin tämän edellämainitun kaverin, mutta päätin silti pistää paperit vetämään. Jos vaikka tärppäisi.

Myöhemmin viime keväänä sain Aalto-yliopistolta sähköpostia, jossa kyseltiin alustavasti halustani lähteä vaihtoon keväällä 2013. Olin esittänyt toiveeksi päästä vaihtoon jo edeltävänä syksynä, mutta ajattelin, että samapa tuo, ja mikäs kiire tässä. Paria viikkoa myöhemmin sain sitten tietää, että minut on valittu Aalto-yliopiston ja Michigan Techin vaihto-ohjelmaan kevääksi 2013!

Jotta asia ei olisi vielä täysin varma, oli minulle siis käytännössä vasta myönnetty pieni stipendi ja mahdollisuus hakea Aalto-yliopiston edustajana MTU:hun (Michigan Technological University). Hakeminen MTU:hun oli käytännössä pelkkä muodollisuus, sillä täällä otetaan porukkaa sisään lompakon paksuuden perusteella. Kahdenvälisessä vaihto-ohjelmassa ei lukukausimaksuja makseta puolin eikä toisin (tai en ainakaan minä maksa - jompi kumpi kouluista tässä leikissä köyhtyy), joten täytin koulun sivuilla nettihakemuksen, ja homman piti olla selvä. Arvatkaa oliko.

Seuraavaksi hakemukseen piti toimittaa joukko liitteitä. Passin kopio, kopio Aalto-yliopiston minulle lähettämästä hyväksymiskirjeestä, omin pikku etusormin näpyttelemäni motivaatiokirje, pankista haettava virallinen varallisuustodistus osoitukseksi siitä, että kykenen suoriutumaan asumis-, ruoka-, ynnä muista juoksevista kustannuksista sekä leimattu ja allekirjoitettu opintorekisteriote piti skannata ja lähettää Jenkkeihin, ennen kuin nettihakemukseni otettiin edes käsittelyyn. Vaihtoneuvoja tarjoutui lähettämään liitteet puolestani.

Kului useita viikkoja, eikä hyväksyntää herunut. Otin vihdoin itse yhteyttä Michiganiin, jossa vielä odoteltiin kirjallista todistusta kielitaidostani. Tästä ei tosiaan ollut tullut minulle mitään tietoa. Vaihtoneuvojan toimintaan tympääntyneenä en viitsinyt edes kysyä, oliko häneltä kyselty moista paperia. Koulun kielikeskuksen myöntämä todistus olisi pitänyt riittää, sillä kyseessä oli edelleenkin kahden yliopiston välinen ohjelma, jossa osapuolet luottavat jossain määrin toisiinsa. Ilmeisesti sitäkään ei oltu laitettu menemään. Skannasin paperin itse ja laitoin sähköpostissa Ameriikkaan. Parin päivän päästä tuli tieto, että hakemukseni oli hyväksytty.

Loppu? Slut? Happy ending? Paskanvitut:

Ameriikankoulu halusi lisää liitteitä. Tällä kertaa halusivat tietää, montako lukukautta ajattelin Ameriikassa opiskella. Mielestäni tämä osoittaa jo aika pahaa tiedonkulun takkuamista koulujen välillä, sillä Aallosta minulla oli lupa hakea Michiganiin vain puoleksi vuodeksi. Seuraavaksi piti toimittaa toisella lailla muotoiltu todistus varallisuudestani, koska pankista saamani lappu ei ollut yhdenmukainen MTU:n käyttämän lomakkeen kanssa (toisin kuin suuresti ylistämäni vaihtoneuvoja väitti, mitään virallista varallisuustodistusta ei ilmeisesti edes olisi tarvittu). Saapumispäivänkin ne jo muka halusivat tietää, vaikka minulla ei ollut vielä edes lentolippuja, saati viisumia. Vasta näiden kuponkien toimittamisen jälkeen minulle suostuttiin lähettämään virallinen hyväksymiskirje ja ohjeet prosessin eteenpäin viemiseksi. Jälkeenpäin osoittautui, että kriittinen pullonkaula oli oikeanlaisen varallisuustodistuslomakkeen lähettäminen. Karua mutta totta: rahat tiskiin, ja heti alkaa ovia aueta!

Hyväksymiskirjeen kanssa samassa kuoressa saapui lomake, jolla pystyin todistamaan opiskelijastatukseni viisumihaastattelussa. Tuon lomakkeen lisäksi piti maksaa U.S. Governmentille opiskelijanumeroni luomisesta reilun sadanviidenkymmenen dollarin suuruinen maksu, jonka suorittamisesta vaadittiin kuitti viisumihaastatteluun. Tämä maksu osoittautui varsin mielenkiintoiseksi, sillä tarjolla oli ameriikkalaisittain peräti kolme eri tapaa: luottokortti (en vielä tuolloin omistanut elektronia kummempaa muovirahaa), shekki (en vielä tuolloin omistanut shekkivihkoa) tai nippu rahaa kirjekuoressa (en ollut silloin, enkä ole vieläkään niin helvetin tyhmä, että tähän lähtisin). Siispä soitto sponsorille, jolla sattui olemaan luottokortti. Pappa betalar.

Koska tämänpäiväinen blogipostaukseni näyttää uhkaavasti leviävän käsiin, täytynee tarina viisumiprosessista, asunnonhausta, vakuutusten hinkkauksensta ja kurssi-ilmoittautumisista jättää suosiolla tuleville päiville. Niitä innolla odotellessa... Tästäkin raportista käynee ilmi, että matkan varrella on vuodatettu verta, hikeä ja ties mitä väkivaltiasta ripulia. Kaikesta tästä vuodatuksesta huolimatta voin jo tähän mennessä täällä kokemani perusteella todeta, että oli se sen arvoista!

Rotsi on, mut byysat puuttuu

Aika on kulunut nopeasti. Nyt on menossa jo seitsemäs viikko Ameriikassa! Muistanpa silti sen miettimisen määrän ennen matkaan lähtöä, kun laukkua piti pakata viiden kuukauden reissua varten. Vanha ja kulunut eränkävijän sääntöhän sanoo, että matkaan ei tulisi ottaa kaikkea mitä tarvitsee, vaan ainoastaan se, mitä ilman ei pärjää. Lentoyhtiöiden vähän uudemmat pykälät sanelevat matkatavaroille laukkujen määrän ja maksimipainorajat, joita olisi ollut ihan hyvä noudattaa, jotta olisi välttänyt sadankahdenkymmenenviiden dollarin ylipainomaksun.

Erityisesti vaatteiden valinta tuotti harmaita hiuksia, sillä ihan tarkkaa tietoa ei ollut, mihin kaikkiin tilaisuuksiin piti varautua. Saksassa vaihto-opiskelemassa ollut kaverini kertoi tapauksesta, jossa kurssin projektityön loppuesityksessä ryhmän muilla jäsenillä oli yllään tummat puvut, ja suomijuntti edusti hupparissa. Halusin välttää tällaiset tilanteet, ja pakkasin puvun mukaan. Sittemmin on osoittautunut, että tämänviikkoinen Career Fair olisi ehkä ollut se paikka, mihin puvun olisi voinut laittaa päälle (ellei samoissa vermeissä olisi tarvinnut kävellä kolmea mailia talven kovimmassa pyryssä. En siis mennyt puvussa). Muuten puku on osoittutunut hätävarjelun liioitteluksi, sillä täällä ei ole edes sitsikulttuuria.

Vaihto-oppilaille suunnatussa tervetulotilaisuudessa oli virallisen osuuden lopuksi pieni visailu, jossa testattiin USA-tietoutta. Yksi kysymyksistä koski amerikkalaisten pukeutumistyyliä, ja palkinnon saadakseen piti tietää pukeutuvatko amerikkalaiset mielummin virallisesti vai rennosti. Nopea katsaus tilaisuuden juontajan tuulipuvun housuihin ja poolopaitaan vahvisti epäilykseni.

Täällä ei todellakaan jäykistellä pukeutumisen suhteen. On täysin normaalia tulla yliopistoluennolle collegehousuissa, hupparissa ja Polaris-lippiksen lippa 45-asteen kulmassa taivasta kohti sojottaen. Osa porukasta todella näyttää siltä kuin heidät olisi tempaistu paikalle Esson pihasta ruosteenraiskaaman Sierran ratin takaa. Olen kuullut huhuja myös aamutakki/pyjama-dresscodesta, jota jotkut kampuksen asuntoloissa asuvat kuulemma toisinaan myös luennoilla noudattavat, mutta en ole vielä tätä päässyt omin silmin todistamaan.

Olen yrittänyt sulautua valtaväestöön hankkimalla paikallisten suosimaa vaatetusta. Muuten laittaisin tähän kuvan omasta koulupuvustani, mutta tätä kirjoittaessa huomasin, että Husky-hupparini ja molemmat kokonaisuuteen sopivat t-paitani ovat juuri nyt likapyykissä. Lisäksi on pitänyt hankkia sellaiset löysät college-housut, joissa lukee koulun nimi aivan liian isolla fontilla, mutta en ole toistaiseksi saanut vielä aikaiseksi. Kyllä niistäkin vielä kuvan nappaan.

Joidenkin yksilöiden kohdalla vaatteiden vähyys on silmiinpistävää. Täällä aika moni harrastaa koripalloa, mutta on silti outoa törmätä kampuksella shortseissa ja hihattomassa paidassa viilettäviin kanssaopiskelijoihin, kun ulkona kuitenkin on reilusti pakkasta ja navakka tuuli. Kyse ei ole mistään yksittäistapauksesta, vaan päivittäin tulee vastaan useampi kaveri joka vaatetuksesta päätellen kuvittelee olevansa jossain aivan muualla kuin Michiganin talvessa. Ainoa järkevä selitys tälle ilmiölle lienee liikkuminen autolla ovelta ovelle, jolloin vaatetusta voi periaatteessa vähän keventää.

Myös muutama kämppis kulkee täällä talossa shortsit ja t-paita -varustuksessa - paljain jaloin. Itse suosin pitkiä kalsareita, verkkareita, hupparia ja villasukkia, eikä tunnu yhtään liian lämpimältä. Tämäkin on kai tottumuskysymys. Kämppikset ovat kyselleet Suomen ilmastosta, että onko siellä paljonkin lämpimämpi, jos minua kerran täällä ollessa paleltaa. Olen vastannut heille, että on meilläkin kyllä talvella kylmä, mutta vain talon ulkopuolella...

PS. Pahoittelen "byysat"-sanan käyttöä otsikossa. Se on ehkä kiusallisin sana jonka tunnen, sillä kaikista tuntemistani ihmisistä vain äitini käyttää sitä.

Anna sen soida

Kuuntelen mielestäni aika paljon musiikkia. Ja ainoastaan hyvää musiikkia, tietenkin. Siksipä pisti välillä Suomessa harmittamaan, kun baareissa, bileissä ja radiossa soitetaan korkeintaan puoli vuotta vanhoja kappaleita - olivat ne miten huonoja vingutuksia tahansa. Eihän musiikkia pitäisi vain ja ainoastaan sillä perusteella soittaa, että se on uutta, vaan siksi, että se kuulostaa hyvältä.

En ole täällä mitenkään tarkoituksella kuunnellut radiota, mutta aina joskus sille passiivisesti altistun. Bileiltoina suurimmat kaiuttimet omistava kämppis valitsee musiikin ja päätyy usein Pandora-palvelun kautta soivaan Red Hot Chili Peppers -radioon. Ei huono valinta todellakaan. Muutaman kurssin takia vietän jonkin verran aikaa erinäisissä konepajoissa tai verstaissa, joissa soi usein opiskelijoiden valitsema musiikki. Todella usein soittovehkeistä raikaa Linkin Parkia tai jotain muuta 2000-luvun alun nu-metallia. Joka tapauksessa merkillepantavaa on se, etten ole tällä mantereella kuullut missään vielä kertaakaan Nicki Minajia, Lady Gagaa tai sitä helvetin Cheekiä tulkitsemassa Katri Helenaa.

Voihan tietysti olla, että olen osunut vain oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja oikeiden ihmisten seuraan. Heti toisena päivänä täällä asuessani kuljin Billy Talentin t-paita päällä ja välittömästi minulta kyseltiin, mitä mieltä olin heidän uusimmasta levystään. Alakerran naapuri luukutti pari viikkoa sitten Apocalyptican "I'm not Jesus" -kappaletta. Kävin häneltä kysymässä, että mahtaako hän tietää mitä kuuntelee. Sain vastaukseksi "Corey Tayloria". Niin. Aivan... Ja toinen pakollinen "torilla tavataan" -huomio: Daruden Sandstorm soi sekä Superbowlin aikana New Orleansissa että Winter Carnivalin aikaan koulun lumidiskossa!

Onhan meillä sitten tämä kantri. Syvässä etelässä kantrimusiikki on varmasti vielä kovempi juttu, mutta kuulee sitä täälläkin. Varsin harmitonta julkisilla paikoilla soitettavaksi kelpaavaa musiikkia, ja pieksee kotimaisen jormakääriäisiskelmän miten päin vain. Aiemmin taisin innostuksissani puhua hieman muunneltua totuutta, kun väitin, että Huskyjen jääkiekko-otteluissa ei soiteta mitään musiikkia levyltä. No, soitetaan siellä tämä aina toisella erätauolla!

Muistini palailee pätkittäin. Hiljattain muistin olleeni Winter Carnivalin aikoihin kuuntelemassa Hancockin Orpheum-teatterissa Killer Kong -nimistä yhtyettä. Bändi soittaa varsin progressiivista blues-rockia ja esiintyy suurella tunteella. Musiikki ei aivan osu sille sektorille, mitä yleensä kuuntelen, mutta keikan avausbiisi "Too Nice Blues" kuulosti todella hyvältä jäi mieleen. Ihan kuin Nirvana ja Franz Ferdinand olisivat yhdistäneet voimansa. Koska piirit ovat pienet, oli bändin keikkajärjestelyistä vastuussa eräs kaverin kaveri, ja näin ollen minäkin päädyin yhtyeen kanssa jatkoille yön pikkutunneilla. Siinä saattaa olla pääsyy siihen, miksi muistan kertoa asiasta vasta nyt.

Tällä maailmankolkallakin on silti omat vitsauksensa. Ikävä kyllä alkujaan tältä mantereelta rumaa päätänsä nostanut Harlem Shake tuntuu olevan tällä hetkellä maailman kuumin trendi. Nyt niitä valoja päälle: biisissä on kolme sanaa ja neljä eri säveltä! Jos tällainen musiikiksi itseään kutsuva yninä ja narina pyrkii Suomeen sisään, niin älkää taivaan nimessä päästäkö! Vääntäkää vaikka tätä kovemmalle, niin ehkä se pelästyy ja menee pois.

Uria

Tapahtuipa kerran niin, että Michigan Tech suljettiin lumimyräkän takia. Koulu pitää ilmeisesti pienoisena ylpeydenaiheenaan sitä, että ovet pidetään avoinna vaikka mikä olisi. Tänään ymmärsin erään kiivassanaisen facebook-keskustelun pohjalta, että koulu ei vakuuta opiskelijoitaan koulumatkan ajaksi. Niin kauan kuin koulu pidetään auki, ajavat opiskelijat tuulessa ja tuiskussa henkensä kaupalla huonosti aurattuja teitä pitkin luennoille, joille on siis pakko osallistua mikäli ne järjestetään.

Tänään koettu myräkkä oli kiistatta talven rajuin. Lunta satoi varmaankin kolmekymmentä senttiä alle vuorokaudessa, ja tuuli piti huolen siitä, että lumi kerääntyi paikoitellen korkeiksi palteiksi. Kävin aamulla neljän korttelin päässä parturissa, ja kun kymmenen minuutin kynimisen jälkeen palasin takaisin, en enää erottanut omia jälkiäni tai kenenkään muunkaan kulku-uraa pitkälle pohkeeseen ulottuvasta puuterihangesta. Näkyvyys oli koko päivän aivan tolkuttoman huono, kuten allaolevasta videosta hyvin ilmenee (kaikki kohina ei johdu sim-kortilla varustetusta kumisaappaasta, jolla tämä video on taltioitu...):

Jossain vaiheessa päivää kiersi huhu, että koulujen sulkemisen ja kauppojen lyhentyneiden aukoloaikojen lisäksi teiden auraaminen lopetettaisiin kokonaan. Pääväyliä kuitenkin kolattiin taukoamatta. Sivutiet sen sijaan pääsivät huonoon kuntoon. Kämppikset kävivät lumilautailemassa alas pariakin poikkikatua siinä vaiheessa, kun niitä ei päässyt enää nelivetoautollakaan ylös...

Ainoa koulun tapahtuma, jota lumimyrsky ei perunut, oli Career Fair. Koulun urheiluhallissa järjestetty rekrytointitapahtuma toi paikalle noin kaksisataa firmaa hankkimaan riveihinsä tulevaisuuden osaajia, ja tuhannet opiskeiljat saapuivat messuille etsimään itselleen uraa. Tällaiset kynä- ja karkkimessut järjestetään toki Suomessakin, mutta näissä tapahtumissa on muutamia oleellisia eroja.

Ensinnäkin, siinä missä Suomessa firmojen kojuilla seisoskelee HR-neitosia joiden ainoa tehtävä on  kehottaa  täyttämään hakemuksen firman internet-sivuilla, on täällä rekrytointihommissa entisiä Michigan Techin opiskelijoita. Nämä alumnit tietävät, minkälaiseen hommaan uusia työntekijöitä ollaan hakemassa, ja keskustelun taso on täten aivan eri kuin HR-tytsyjen kanssa. Messujen aikana firmat keräävät ansioluetteloita kiinnostuneilta työnhakijoilta, ja seulonnan jälkeen valitaan kiinnostavimmat hakijat tarkempaan haastatteluun, joka on usein jo seuraavana päivänä. Saatat siis parhaassa tapauksessa tietää jo helmikuussa, että sinulla joko on tai ei ole kyseisestä firmasta kesätöitä, eikä tarvitse toukokuun loppuun asti odotella sitä "valintamme ei kohdistunut sinuun" -sähköpostia.

Toisekseen, firmat todella haluavat tätä. Firmojen sitouttaminen tällaiseen toimintaan lienee pitkän ja hyvän työn tulos. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin tämä loukko kuitenkin on viittä vaille logistinen persereikä (varsinkin, jos lumi lentää niin ettei lentoliikenne mahdu sekaan), eikä tänne löytäminen onnistu vahingossa. Firmat tulevat tänne rekrytoimaan, koska tietävät, mitä täältä saavat: rautaisella osaamisella ryyditettyjä perusinsinöörejä teollisuuden vaihteleviin tarpeisiin. Tapasinpa erään yrityksen edustajan, joka oli tullut Houghtoniin tilauslennolla, koska firma ei ollut luottanut siihen, että reittilento pääsee laskeutumaan ajallaan - tai ollenkaan. Siinä olisivatkin sitten menneet hyvät työntekijät kilpailijan leipiin! Asetelma on todellakin "we want you" eikä "lähetä hakemus netissä, niin katotaan saadaanko me tänä vuonna palkattua ketään".

Piti

Tänä viikonloppuna piti tehdä kaikenlaista. Piti. Oli pitkään harkittuja suunnitelmia ja impulsiivisia ideoita, jotka yksi toisensa jälkeen jäivät toteutumatta.

Perjantai-iltana piti käydä Suomi-mafian kanssa katsastamassa Houghtonin keskustassa oleva saluuna. Mesta on kuulemma paikallisten asukkaiden suosiossa, joten siellä olisi varmasti tarjoutunut mahdollisuus nähdä todella rehellistä meininkiä. Suurin osa porukasta päätti kuitenkin lähteä katsomaan uusimman Die Hard -elokuvan, joten en minäkään sitten saluunaan mennyt. Tyydyin sen sijaan töllöttämään Anaheim - Detroit -lätkää, juomaan olutta ja pelaamaan pingistä ilman mailoja ja verkkoa (jotkut kutsuvat tätä beerpongiksi).

Perjantaina huomasin eräältä ilmoitustaululta julisteen, jossa mainostettiin pilkkiretkeä lauantaille. Tämän viikon lauantai oli kuulemma jokin erikoispäivä, jolloin kalastukseen ei olisi tarvittu lupia. Retken nimelliseen 20 dollarin hintaan olisi saanut kuljetuksen järvelle, lumikenkävuokran ja muonituksen. Ainoastaan välineet olisi pitänyt jostain hankkia. Harmi homma sinänsä, ettei retkelle ollut ketään muuta ilmoittautujaa, ja se oli päätetty perua. Olisi ollut todella kiinnostavaa käydä niin sanotusti merta edempänä kalassa.

Lauantaina piti käydä seuraamassa koulun liikuntakeskuksen pihalla järjestettävää baja buggy -kisaa. Kisan ideana on ajaa opiskelijoiden rakentamilla buggyilla, eli käytännössä kartingauton ja mönkijän risteytyksillä motocross-radan kaltaista lumesta tehtyä latua pitkin. Winter Baja -kisaan oli ilmoittautunut 50 autoa paristakymmenestä eri yliopistosta, joten meininki olisi saattanut olla näkemisen arvoista. Sain myös ystävällisen kutsun tapahtumaan seisomaan formulatiimimme rekryständille. Esitin, että minulla oli krapula, joten ei tarvinnut lähteä. Ei oikeasti edes ollut. Muuten vaan väsytti edellisillan pingiksen jäljiltä...

Lauantaiksi oli suunniteltu myös laskettelupäivää. Ainakaan minä en lähtenyt rinteeseen, sillä oikea polveni on vihoitellut viime päivät ankarasti. Luultavasti lumpion sisäreunalla tuntuva juulastelu johtuu nimenomaan toistuvasta laskettelusta, sillä vastaavaa oireilua en ole havainnut aikana, jolloin en käynyt säännöllisesti laskettelemassa. Koko viikonlopun olenkin yrittänyt pitää pakkolepoa, mikä on ainakin siinä mielessä toiminut, ettei tilanne ole edennyt pahemmaksi. Vähän kyllä pistää harmittamaan, sillä eilen ja tänään on ollut kaksi kevään upeinta päivää sään puolesta.

Sunnuntaiksi ei ollut erityisemmin suunnitelmia. Mt. Ripleyn hanget olisivat olleet mainio vaihtoehto ja koulujuttuja olisi tietysti pitänyt tehdä. Nämäkin suunnitelmat ovat menneet raikkaasti uusiksi, sillä tänään näyttää olevan joku Hockey Day in America, eli NHL-lätkää on tullut telkkarista aamupäivästä saakka. Kohta päivä huipentuu Detroitin ja Minnesotan peliin. Ihan hyvää ajanvietettä polven parantelun ohella.

Big Rigs ja trucks

Olen saanut lukijapalautetta, jossa huomautettiin ruokakuvien ja -aiheiden suuresta määrästä. Palaute on huomioitu ja korjausliikkeisiin ryhdytään välittömästi. Mehukkaiden aiheiden ja kuvien sijaan tänään on vuorossa jotain paljon kuivempaa. Kerrotte sitten kommenteissa, haluatteko mielummin taas nähdä niitä ruokakuvia vai lisää tällaista. Seuraavilla riveillä ajattelin kertoa aiheesta, mikä on ollut ja tulee aina olemaan hyvin lähellä sydäntäni. Näistä jos mistä riittää juttua. 

Big rig on täkäläisten käyttämä raskasta ajoneuvoyhdistelmää tarkoittava käsite. Jotkut kutsuvat näitä 18 wheelereiksi huolimatta siitä kuinka monella pyörällä ne liikkuvat, vähän niin kuin Suomessa uutisen kuin uutisen kommenttipalstalle nousee uskomaton paskamyrsky, jos toimittaja erehtyy kutsumaan täysperävaunuyhdistelmää rekaksi. Nämä amerikanrekat ovat Skandinavian ja Keski-Euroopan teillä liikkuviin rekkoihin nähden hyvin erinäköisiä. Kokismainoksista tutut pitkänokkaiset, valoin ja kromiosin koristellut rekkaveturit ovat täällä arkipäivää. Onhan niissä tietty miehekkyys, mutta käytännöllisyyttä miettisin vielä moneen kertaan.

Tällä heittolaukauksella tallensin kolmen paikallisen maansiirtoauton saattuueesta viimeisen auton. Nämä kuitenkin jyräsivät menemään sellaista vauhtia, että sen kolmannen kohdalla sain kameran esiin. Kuvan yhdistelmä on puoliperävaunuyhdistelmä, jonka perässä roikkuu vielä täysperävaunu. Suomessa tällainen maantiejuna on laiton. Akseleiden määrää rajoittaa nähdäkseni lähinnä vapaa rungon pituus, kun taas Suomessa jo seitsemällä akselilla saa kuormata yhdistelmään täydet tonnit. Akseleiden määrällä on ilmeisesti joku vaikutus kantavuuteen, sillä liikenteessä näkee silloin tällöin aivan naurettavia kyhäelmiä, joiden alla pyörii normaalien pyörien lisäksi pari kottikärryn rengasta. Näin saatu ylimääräinen akseli täyttää ilmeisesti jonkin kantavuussäännön, mutta mitään todellista vaikutusta yhdistelmän akselipainoihin niillä pienillä ylimääräisillä pyörillä tuskin on.

Murretaanpa hieman myyttejä: täysperävaunuyhdistelmä ei ole pelkästään skandinavinen keksintö, sillä tässä kuvassa näette sellaisen Houghtonissa. Perävaunun aisa on ehkä metrin mittainen ja vetoauton kääntöympyrä voi juuri ja juuri mahtua pohjoiselle pallonpuoliskolle, joten yhdistemää voi olla hyvin jännä peruuttaa. Sama kuva murtaa toisenkin myytin, sillä Amerikassa hakataan puuta myös lyhyttavaraksi. Yleisen käsityksen mukaan täkäläiset kaatavat ja karsivat puut, jonka jälkeen täyspitkät rungot vedetään metsästä tien laitaan, ajetaan sahalle ja pilkotaan vasta siellä. Kokorunkoautoja en ole nähnyt täällä yhtään kappaletta. Lyhyttavaramenetelmän käyttöön on syynsä, sillä pitkät puut tulisivat vähän liikaa kuormatilan laitojen yli... Ja kuka edes alkujaan keksi laittaa pöllit lavalle poikittain?

Truck tarkoittaa täällä vähän eri asiaa kuin ala-asteen englannin oppikirjoissa. Yllä olevassa kuvassa on siis pick-up truck, joka puhekielessä lyhenee truckiksi. Sain myös vahvistuksen epäilyilleni katsastusten pakollisuudesta kun juttelin laskettelukeskuksen ja kampuksen välillä sukkuloivan pikkubussin kuljettajan kanssa. Michiganissa ei tunneta autokatsastuksia, joten menopelinsä voi tuunata tai päästää rapistumaan minkälaiseen kuntoon tahansa. Kuvan sininen unelma on tähän asti näkemistäni suorituksista paras, sillä auton lisävarusteisiin kuuluvat pikkulapsen pään mentävät reiät helmapellissä ja kyljessä.

Sananen puikoista

Pakko kertoa jotain näistä taloista. On hyvin vaikea sanoa minkä ikäistä paikallinen rakennuskanta on. Asuintalojen kategoriassa ei kovin montaa ihan uutta taloa tässä keskustan alueella näy. Ehkä kauempana keskustasta on uudempaakin rakennuskantaa. Kampuksella on muutamia aika tuoreen oloisia rakennuksia, mutta ne voivat tietysti olla äskettäin remontoitujakin. Vaikea sanoa rakennusten todellista ikää, kun ei ole seurannut tällä mantereella käytettävien ikkunoiden, ovenkahvojen ynnä muiden tarvikkeiden kehitystä.

Vanhat puutalot saavat kaupungin näyttämään idylliseltä. Postikorttimaiseman viimeistelevät jääpuikot, joita roikkuu hämmentävissä määrin joka talon räystäältä. Ja ne ovat isoja! Talojen massiiviset lämpöhäviöt ja paksut lämmityslaskut ovatkin tämän ilmiön nurja puoli. Eipähän harakoiden varpaat palele. 

Tänne tullessani katselin Houghtonin pääkatua pelonsekaisin tuntein, sillä kävelytiet kulkevat aivan räystäiden alla. Luulin, että sieltä voisi saada lunta niskaansa, mutta itse asiassa lumi näyttää lämpövuotojen ansiosta sulavan aika tehokkaasti katoille ennen kuin sitä pääsee sinne kovin paljon kertymään. Toisaalta, nuo sulamisvedestä muodostuvat jääpuikot eivät näytä myöskään kovin mukavilta... Alla olevassa kuvassa on naapuritalon jääpuikkoviljelmä.

Tästä on niin hyvä jatkaa seuraavaan aiheeseen, etten viitsi edes kirjoittaa asiaankuuluvaa aasinsiltaa tähän. Kävin nimittäin eilen jälleen Huskyjen jääkiekkopelissä, ja joka kerta minua jotenkin jaksaa naurattaa tapa jolla kotijoukkueen maalivahti esitellään muun aloituskentällisen kanssa. Kuuluttajan hehkuttaessa muille kenttäpelaajille kotipaikaksi Michigania, Minnesotaa ja British Columbiaa kuuluu maalivanhdin kohdalla "from North Pole, Alaska..." Pidin tätä hauskana joulupukkivitsinä (eihän pohjoisnapa missään Alaskassa ole!), kunnes perehdyin joukkueen kokoonpanoon. Ja katsohan perhanaa, sieltähän se on kotoisin! Ja sellainen paikka on kuin onkin oikeasti olemassa. Tässähän ihan oma yleissivistys laajenee.

Paahtopaistia ja piparminttua

Winter carnival oli ja meni. Paljon kaikkea jännää tapahtui karnevaaleilla ja sen aikana olleissa oheistapahtumissa. Jossain vaiheessa kuulin puhuttavan, että se mikä tapahtuu Winter Carnivaaleilla, jää Winter Carnivaaleille. Näin siis olkoon.

Voinkin hyvillä mielin keskittyä kertomaan siitä, mitä tapahtui karnevaalien jälkeen. Jos illalla on jano, niin seuraavana aamuna tekee usein mieli jotain pientä kivaa syötävää. Lauantaiaamun pelasti Arby's, joka kuvittelee olevansa vähän muita parempi pikaruokapaikka korvaamalla hampurilaisen välissä tavallisesti lötköttävän jauhelihapihvin paahtopaistilla. Lopputulos oli seuraavanlainen:

Euronjuusto-kokoisen sämpylän väliin oli survottu tuuman paksuinen reuhka siivutettua paahtopaistia. Seuraavan kerran teki mieli syödä jotain jo saman päivän iltana jääkiekkokatsomossa. Siellä hain erätauolla kipon Blue Moon -jätskiä, joka on - ylläripylläri - väriltään sinistä. 

Kuvasta voivat rohkeimmat myös bongata Winter Carnival Queenin hoitamassa edustustehtäviään istumalla punaisessa iltapuvussaan zambonin kyydissä, pakoputken välittömässä läheisyydessä.

Sunnuntai-ilta huipentui hieman kello kymmenen jälkeen sähkökatkokseen, joka pimensi radiosta kuultujen tietojen mukaan noin seitsemän tuhatta taloutta. Itsehän istuin pimeässä huoneessa tekemässä läppärilläni klo 23 palautettavaksi määrättyä raporttia, kun talon muut asukkaat alkoivat ääntelehtiä voimakkaasti valojen sammuttua. Täydellisestä pimeydestä teki normaalia hilpeämmän se, että kaverit olivat juuri saaneet katsottua Walking Dead -sarjan uusimman jakson TV:stä...

Itseäni sieppasi lähinnä se, että sähköjen mukana pimeni myös netti, minne vaivalla työstämäni raportti oli määrä palauttaa. Kampukselta kantautuneiden tietojen mukaan yliopiston alueella oli laitettu varageneraattorit soimaan ja jopa pihapuut oli valaistu niin kuin sähkökatkosta ei olisi ollut tietoakaan. No, ainoa mahdollisuuteni oli saada kyyti kampukselle, kytkeytyä yliopiston verkkoon ja palauttaa raportti ennen nettiportaalin sulkeutumista. Kämppikseni ymmärsi tilanteen ja kaahasi minut yliopistolle. Pian olinkin jo kampuksella paikallisen Dipolin langattomassa kiinni. Aikaakin jäi neljä minuuttia!

Sähköt palasivat yöllä ennen puolta yhtä. Olimme kämppisten kanssa jo ehtineet miettiä mitä tapahtuu esimerkiksi talon sisälämpötilalle, mikäli katkos kestää pitkäänkin. Esimerkiksi lämpimän veden talteenottoa ja kuumavesipullojen tekoa harkittiin, mutta lopulta tyydyimme kuitenkin vain nauttimaan lämmikkeeksi  piparminttuhömpsyjä taskumatista. Oli ihan hyvä, että sähköt saatiin melko pian takaisin, sillä tänään oli kuitenkin vuorossa paluu arkeen ja aikainen herätys luennolle.

Winter Carnival

Pari päivää talviriehaa on nyt takana. All-Nighterini ei ollut aivan tyylipuhdas, sillä kömmin nukkumaan joskus neljältä aamuyöllä. Seuraavassa muutama kuva yön tapahtumista:

Ylläolevan kuvan pökäle ei ole jäätelö, vaikka tikusta niin voisi päätellä. Kyseessä on niinkin amerikkalainen herkku kuin upporasvassa paistettu snickers-patukka. Voi olla, että hetki menee, ennen kuin pystyn jälleen syömään edes paistamattoman snickersin...

 Kampuksella oli siis yöllä lumiveistoskilpailu, monta erilaista ruokakojua ja bileet, joista kuva yllä. DJ soitteli tanssimusiikkia lumikaiuttimista.

Seuraavana "aamuna" (klo 14) kävin tutkimassa lumiveistoskilpailun lopputuloksia. Ohessa on pieni kuvakooste mielestäni parhaista veistoksista. Pahoittelen jälleen, että kamerani kyky erottaa valkoista valkoiselta ei ole maailman paras. Pilvinen sää ei myöskään auttanut erottamaan pienimpiä yksityiskohtia, jotka olivat muutamissa veistoksissa todella upeita.

Mitä ihmettä? Tämä ensimmäinenhän ei edes ole veistos. Se on Houghtonin keskustassa sijaitseva mainaripatsas, joka näytti viettävän karnevaalia lumiukkopuvussa

.

Talviriehan teema oli tänä vuonna "sankarit ja konnat". En ihan heti osaa yhdistää, mikä tämän veistoksen teema on. Sen verran ymmärrän, että se on hemmetin hieno. Jokainen suomu oli tehty erikseen lumesta.

Fantastic 4 -teemainen iso kokonaisuus olisi pitänyt kuvata seisomalla keskellä valtatietä, jotta se olisi mahtunut kokonaan kännykkäkamerani kennolle. Tässä on siis noin puolet teoksesta. Hulluimmista yksityiskohdista kannattaa huomata etualan supersankarin viitta. Veistoksissa ei saanut käyttää muita materiaaleja kuin lunta eri olomuodoissaan. Siihen nähden tuo viitta on aivan häkellyttävän hyvin tehty!

Ääniefektitkin olivat kunnossa.

Marvel on kova sana täällä. Vaikka en itse supersankareiden päälle mitään ymmärräkään, olivat veistokset silti hienoja.

Turtlesit olivat myös edustettuina. Mikäli oikein muistan, oli tästä teoksesta vastuussa jokin sisarkunta. Veistosten yhteydessä oli usein teoksen teemaan sopiva hauska värssynpätkä.

Batman oli ajankohtainen teema. 

Erilaisia Batman- ja Gotham-vestoksia taisin nähdä kaikkiaan neljä kappaletta.

Luulin, että nämä veitikat olivat olemassa vain 3D-leffojen tekniikan testausta varten, mutta ilmeisesti kyseessä on laajempikin ilmiö.

Nuita edellisen kuvan mulkosilmiä oli tässä veistoksessa useita. Harmillisesti en saanut niiden kaikkia yksityiskohtia muissa kuvissa näkyviin, joten valitsin tämän otoksen, jossa näkyy oikean ylänurkan lumipaasia kiertävä kettinki - jäästä tehty, tietenkin.

Kung Fu -pandan veistos oli yksi lennokkaimmista.

Vähemmän riehakkaasta menosta vastasi tähtilippua ja sotilaan mausoleumia kuvaava veistoskokonaisuus.  Vaikka teknisesti veistoksen vaativuus ja työn määrä olivat mielestäni todella alhaisia, tunteisiin vetoavalla teemalla voitettiin yhden sarjan kakkospalkinto.

Hautapaaden ohessa oli teksti "Our heroes are fallen but won't be forgotten." Yhteys talviriehan teemaan tehtiin näin selväksi jokaiselle.

"Have no fear, BIGFOOT is here"

Tämä veistos oli mielestäni erittäin upea. Teemaksi oli valittu tähtien sodasta tuttu Hothin taistelu. Kuvatekstikin sai hymyilemään.

Kampuksella olisi päässyt nauttimaan heppakyydistä. En uskaltanut. Ohjastaja haisi pahemmalta kuin vetohevoset yhteensä...

Kampuksella oli käynnissä useita luutapallopelejä. "Redneck hockeyksikin" kutsuttu luutapallo oli mielenkiintoista seurattavaa. Kypärä on pelaajille pakollinen varuste, ja lisäksi moni käyttää ymmärrettävistä syistä sääri- tai polvisuojia. Pelialustana toimii huonosti jäädytetty ja aurattu kaukalo. Luistimia ei käytetä, vaan pelaajat yrittävät pysyä pystyssä tennareilla. Työkaluina toimivat rautakaupasta saatavat luudat, joita jokainen pelaaja muotoilee erkkarilla pelityyliinsä sopivaksi. Yhdellä kaverilla luudan varsi oli vain puolimetrinen. Liekö luuta katkennut, vai oliko kyseessä Jordin Tootoo -henkinen pelaaja, joka ei muutenkaan tee mailalla yhtään mitään...

Ehdin seurata peliä vain ohimennen odotellessani kyytiä laskettelukeskukseen. Nopealla silmäyksellä peli vaikutti rennolta ja viihdyttävältä, eikä turhan vakavalta, vaikka lajissa jaetaankin mestaruus sarjakauden ja pudotuspelien päätteeksi. Tätä pitää päästä katsomaan uudelleen.

Viikonloppu eessä taas

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Kaikki puhuvat yhdestä ja ainoasta -siitä, kuinka kivaa siellä oli viime vuonna, tai sitä edellisenä. Jopa koluluviikko väistyy sen tieltä ja lyhenee kolmipäiväiseksi. Winter Carnival on täällä.

Michigan Techin Winter Carnival on yliopiston talvirieha. Ensimmäistä kertaa tapahtuma järjestettiin vuonna 1922, joten perinteet ovat kunnioitettavan pitkät. Vuosien saatossa tapahtumatarjonta on paisunut ja karnevaalista on tullut usean päivän mittainen. Ohjelmaa riittää usealle päivälle, ja merkittävimmät tapahtumat alkavat tänään keskiviikkona iltapäivällä. Torstaina ja perjantaina ei järjestetä opetusta.

Rieha käynnistyy All-Nighterilla, jonka aikana kampuksella rakennellaan lumiveistoksia, kreisibailataan ulos rakennetulla tanssilattialla ja nautitaan lämmikettä. Koulurakennusten ovet ovat avoinna läpi yön, joten väsyneimpiä juhlijoita kaivautuu aamun sarastaessa kirjaston hyllyjen alta, auditorion penkkien välistä ja ties mistä. Näin kerrotaan.

Karnevaalin ohjelmassa on muutakin kuin yleisesti hyväksytty päihtyminen koulun alueella ympäri vuorokauden. Moni tapahtumista liittyy johonkin talviurheilulajiin - olemassa olevaan tai keksittyyn. On jääkiekkoa, luutapalloa, koiravaljakkoajelua, lumikenkäilyä ja jotain, missä toiseen jalkaan sidotaan suksi ja toiseen lumikenkä. Osallistua voi kilpailemalla tai vain katselemalla. Amerikkalaiseen tapaan tapahtumassa valitaan tietysti Winter Carnival Queen. Jonkinlaista soihtukulkuetta ja ilotulitustakin näyttää olevan luvassa. Lisäinfoa kiinnostuneille löytyy täältä ja täältä.

Tässä tapahtumassa näyttää olevan sitä, mitä esimerkiksi Helsingissä on vaikea tähän vuodenaikaan tavoittaa: riemua. Eteläsuomalaiset ihmisriekaleet kyntävät helmikuisen Mannerheimintien laitaa tatti otsassa, koska on lunta ja pakkasta. Täällä otetaan ilo irti siitä, että on sitä lunta ja pakkasta ja voi tehdä niitä juttuja mitä talvella kuuluukin tehdä, eikä keskitytä valittamaan siitä, mikä on vuodenaikaan nähden itse asiassa normaalia. Jopa luonnollista. Ja jolle ei yksittäinen ihminen edes mahda mitään. Ehkä Winter Carnivalissa on jotain suomalaisen vapun ja laskiaisen yhdistelmää.

Mikäli blogi ei päivity, tarkoittanee se sitä, että kirjoittaja pyörii jossain minttukaakaohuuruissa, eikä ymmärrä kirjoittaa kuulumisiaan nettiin. Mikäli seuraavan kolmen päivän aikana kuitenkin tulee päivityksiä, tulee niihin suhtautua minttukaakaohuurujen edellyttämällä vakavuudella.

Maan tavalla, osa 2

Sunnuntaina oli Superbowl, joka ei sinänsä ole mikään maan tapa, sillä tapahtumaa seurataan ympäri maailman. Kyseessä oli siis Beyoncen ja Destiny's Childin yhdistetty musiikki- ja tanssiesitys, jota edelsi ja seurasi jostain kumman syystä tuntitolkulla mainoksia ja lyhyitä pätkiä amerikkalaisen jalkapallon finaaliottelusta. Eiku...

Tunnelmaa kohotti tv-kuvan alalaitaan sopivasti kesken väliaikanumeron ilmestynyt lake effect snow warning. Itse peli näytti puoliaikaan mennessä jo selvältä ja heti tauon jälkeen syntynyt historiallisen pitkä touchdown vaikutti jo ratkaisevalta niitiltä. Niin vain loppua kohti piste-ero vielä kaventui tiukimmillaan kahteen pisteeseen, ja pelistä tuli varsin jännä. Kisakatsomon puitteetkin olivat kunnossa, sillä iltaa isännöinyt saksalaisvahvistus kämppäkavereineen huolehti, ettei kisakatsomoelämys jäänyt bratwurstien ja hampurilaisten puuttumisen takia vajaaksi.

Superbowliin kuuluu paljon muutakin kuin se siannahkan heittely ja isojen miesten törmäily. Aina pelin tauottua ruutuun pyörähti nimittäin mainoksia, joiden hinta oli joidenkin arvioiden mukaan noin kahdeksan miljoonaa dollaria minuutilta. Niiden voisi siis luulla olevan hyviä. Olihan siellä nauruhermoja raastaviakin pätkiä joukossa, mutta myös toinen äärilaita oli edustettuna.

Tv-mainokset yleensäkin ovat täällä aikamoista ihmisen harkintakyvyn aliarvioimista. Tv-shop-tyyliset eikä-siinä-vielä-kaikki-mainokset ovat tuikitavallisia. On myös yleisesti hyväksyttyä puhua mainoksissa ihan mitä huvittaa: ainakin kaksi isokokoisten pickup-truckien valmistajaa mainostaa omaa tekelettään luokkansa parhaalla maantiekulutuksella. Hondan mainoksessa "tavalliset ihmiset" ovat koeajamassa uudella Accordilla   ja kehuskelevat kameralle, että "tämä on paljon parempi kuin minun Sonata". Lääkemainoksessa kerrotaan asiantuntevasti, kuinka kilpailijan tuote ei itse asiassa hoida kuumetta ollenkaan. Sen sijaan meidän rohdoilla olisit jo terve. Mustapäävoiteen ennen- ja jälkeen-kuvat ovat melkein vertailukelpoiset, paitsi että ennen-kuvat ovat jonkun paparazzin salaa ottamia ja jälkitilaa kuvaavassa videossa Naya Rivera on meikattu mainoskuvausta varten ja hänen on käsketty hymyillä.

Joistain alueellisista tv-mainoksista ei kannata edes puhua samassa lauseessa laadun kanssa, sillä itse tekisin parempia jopa powerpointilla. Vai tulikohan luvattua liikoja? Aika vaikeaa sitä kaksikymmentä vuotta vanhan VHS-nauhan kuvanlaatua on jäljitellä...

Siirtomaavallan jäljet

Tiesin jo ennen Houghtoniin saapumista, että tänne Michiganin osavaltion pohjoisosiin on aikoinaan saapunut paljon siirtolaisia Suomesta. Moni tuli Amerikkaan onneaan etsimään ja löysi täältä töitä kaivoksesta tai savotalta. Talouden ollessa vakaalla pohjalla olikin hyvä asettua tänne aloilleen ja tehdä jälkeläisiä, joille opetettiin kotikielenä suomea. Wikipedian mukaan noin joka kolmannella tämän alueen asukkaalla on suomalaiset sukujuuret ja jopa 4,4 % väestöstä puhuu äidinkielenään suomea. Kuulinpa sellaisenkin väitteen, että tämä alue on aika monella mittarilla tarkasteltuna suomalaisempaa aluetta kuin Ahvenanmaa.

Aikaisemmin tänne lisäämäni kuva Houghtonissa sijaitsevasta Suomi-ravintolasta oli vasta alkusoittoa. Homma menee todella villiksi naapurikaupunki Hancockin puolella, jonne suuntasin eilisen kävelyretkeni. Kuten seuraavista kuvista saattaa ehkä havaita, voi suomalaissiirtolaisten vaikutuksen yhä nähdä katukuvassa.

Hancockissa on Kukkakauppa-niminen kukkakauppa. Nimi on kieltämättä selkeä ja ydinliiketoimintaa hyvin kuvaava.

Hetken matkan päässä Kukkakaupasta ovat samalla kadulla vierekkäin Tervo Agency ja Kaleva Cafe. Kalevasta saa ikkunamainosten perusteella tuoreita pastyja. Pasty on paikallisten kaivosmiesten evääksi kehitetty helposti kuljetettava ja säilöttävä lihajuuresnyytti taikinakuoressa (saatavana myös kasvisversiona).

Kadunnimien puolesta voisin olla vaikka Rovaniemellä, mutta ei. Olen edelleen kävelyretkellä Hancockissa, ja täälläkin on Hallituskadun ja Valtakadun risteys.

Rinnekadun ja Etukadun risteyksestä avautui näkymä Houghtonin ja Hancockin kaupungit yhdistävälle sillalle.

Hancockista löytyy myös oma yliopisto: Finlandia University. Yliopiston urheilujoukkue pukeutuu tietysti sinivalkoiseen leijonapaitaan.

Michiganin Hancock ja Suomen Porvoo ovat ystävyyskaupunkeja. Kanavarannassa sijaitsevan Porvoo Parkin ohi kävelin ihan huomaamatta, sillä puistoksi kutsuttu alue talvehtii tällä hetkellä metrisen lumikinoksen alla, enkä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Pitänee siis tehdä toinen reissu Hancockin puolelle ihan siitäkin syystä, että eräs hieman ydinkeskustasta länteen sijaitsevista Finlandia Universityn rakennuksista on nimetty näemmä Google mapsissakin melko mielenkiintoisesti.

Maan tavalla, osa 1

Ei, en ole hautautunut lumeen tai mitään muutakaan vastaavaa. Koulunkäynti vaan tuntuu jotenkin niin mielenkiintoiselta, että pari edellistä päivää on pitänyt sykkiä aika lailla kellon ympäri, eikä blogille ole riittänyt aikaa. Lumeen hautautuminen ei kieltämättä ole kaukaa haettu vaihtoehto, kun lähipäivien säätä tarkastelee vaikkapa oheisesta kuvasta:

Kuvassa kello on kuta kuinkin puoli yksitoista aamupäivällä ja näkyvyys kaksi taloa, eli puoli korttelia. Navakka tuuli ei ainakaan paranna näkyvyyttä. Lasketteluksekuksenkin joutuivat keskiviikkona pitämään suljettuna, kun  edeltävänä päivänä alkanut myräkkä satoi aluksi alijäähtynyttä vettä, joka kuulemma kuorrutti rinteet luistinradaksi. Myös peruskoululaisilla oli kuulemani mukaan vapaapäivä tiistaina.

Koulujen sulkeminen on yksi käytäntö, mikä eroaa Suomessa käytetyistä toimintatavoista. Syy on ilmeisesti pelkästään logistinen, sillä huonon ajokelin sattuessa lapsia ei näemmä tarvitse viedä kouluun. Huono keli tulee vastaan yllättävän nopeasti, sillä täällä ei autoissa käytetä nastarenkaita. Liikenteessä näkeekin kaikenlaisia oman elämänsä Vatasia ja Mäkisiä huvittelemassa puuttuvalla pidolla. Kolareita en ole silti nähnyt yhtään, mutta jyrkissä mäissä on tämän tästä autoja jumissa.

En ihan heti pysty sanomaan missä risteyksessä olisin nähnyt täällä kärkikolmion. En tiedä onko kyseessä vain tämän alueen erikoisuus, mutta väistämisvelvollisuus ilmoitetaan risteyksissä stop-merkein. Aurausviittoja täällä ei harrasteta. Havahduin tähän tosiasiaan kävellessäni muka tienpiennarta, joka olikin todellisuudessa lumella täyttynyt oja. Kiva yllätys jollekin raskaammalla ajoneuvolla liikkuvalle. Kuparinväristä hiekkaa ja suolaa täällä levitetään tien pintaan oikein huolella. Suolan määrä näkyy tietyn ikäisissä autoissa, joissa pienten ruostetäplien sijaan on variksenmentäviä reikiä peltiosissa. Niin joo, ja autojen vuosittaisesta katsastuksesta ei kukaan ole ikinä kuullutkaan.

Vaikka tässä kovasti onkin opiskeltu, niin eilisen päivän päätteeksi ehdin myös oluelle paikallisen panimon ravintolaan. Siellä sattui olemaan tietokilpailu, johon piti tietysti ottaa osaa. Tiimimme sai nimeksi "Rekkamiehen pastillit" ihan siinä toivossa, että kaksimielinen voittajajoukkueen nimi olisi ollut hieno kuulla kieltä taitamattoman järjestäjän lausumana. 

Itse visailu koostui viidestä aihealueesta: musiikki, vuosi 2012, Euroopan pääkaupungit, urheilu, ja elokuvien sitaatit. Leffasitaateista ja musiikkikysymyksistä olisin tiennyt yhden kymmenestä, mutta onneksi tiimissä oli myös paikallisia, joille amerikkalainen pop-kultuuri oli tutumpi. Urheilukysymyksetkin olivat suurimmaksi osaksi yliopistourheilua tai X-gamesia koskevia, ja minun tietotaidollani vastattiin vain superbowlin järjestysnumeroa ja Red Wingsin ruotsalaisjäsenten määrää koskeviin kysymyksiin. Vuosi 2012 -kategoriassa pääsin loistamaan tietämällä mm. surullisenkuuluisan espanjalaisen freskon entisöintitapauksen ja Usain Boltin 200 m kilpailun voittotuuletuksen olympialaisissa. Euroopan pääkaupunkeja koskevissa kysymyksissä tiimimme pärjäsi jostain syystä aika hyvin pussittaen kahdeksan pistettä kymmenestä! Aina osion päätyttyä tarkastimme ristiin toistemme paperit. Naapuritiimissä ei oltu tiedetty yhtä vahvasti:

Emme olleet lähelläkään kilpailun voittoa, joten en lähde tuomitsemaan myöskään muiden joukkueiden edesottamuksia. Voisi minullakin olla hankaluuksia hahmottaa tämän mantereen maantiedettä tällaisilla vihjeillä. Ravintolaan loppuillasta saapuneella tanskalaisella kaverilla oli kyllä kaikesta huolimatta hyvin hauskaa, kun näytin hänelle oheisen kuvatallenteen :D